Aamiaisen jälkeen, kun Eva pyyhki tomua vierashuoneessa, kaipasi hänen äitinsä, joka istui viereisessä huoneessa, hopealle heläjävää ääntä, joka aina hyräili tuttuja säveleitä, helpottaen työntekoa.
Eva oli tullut miettiväiseksi. Isä näytti uskovan, ettei Henning tulisi. Miksi ei hän tulisi, hän, joka aina oli viihtynyt heillä niin hyvin? Miksi täytyisi hänen välttämättä muuttua sentähden, että oli tullut rikkaaksi? Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että heidän ja Henningin väliin voisi tulla mitään vierasta; mutta isän sanat viittasivat sellaiseen mahdollisuuteen. Entä jos hän ei haluaisikaan tulla! Eva tuli alakuloiseksi ajatellessaan tätä ja huomasi iloinneensa enemmän hänen tulostaan, kuin sisarusten. Ja jos hän tulisi, eikä olisi kaltaisensa, vaan katselisi heitä alentuvasti? Eva tunsi, että jos niin kävisi, olisi hänen jouluilonsa mennyttä.
Hän jäi miettiväisenä seisomaan tomuliina kädessään, katsellen ulos ikkunasta kuinka talviaurinko kohosi hehkuvan punaisena metsän yli ja loi loistavan hohteen Långsjön valkoiselle lumipeitteelle.
Säteet hyppelivät ikkunaruutujen jääkukkasissa ja saivat ne säteilemään. Silloin heräsi toivo taas ja kuiskasi hänelle, että Henning kyllä tulee ja on aivan samallainen, kuin ennenkin. Tuo perintö ei saa häiritä heidän sisaruussuhdettaan.
"Henning on paljon, paljon parempi, kuin muut ihmiset, isä ei tunne häntä ensinkään", ajatteli hän; "rikkaus ei tule muuttamaan häntä, varmaankaan ei hän siitä suuria välitäkään."
Sitten rupesi hän taas pyyhkimään tomua ja hyräilemään kevätlaulua, vaikka oli sydäntalvi.
Ilta tuli ja tähdet loistivat avaruudessa ja pakkanen narisi maassa.
Järveltä kuului kulkusten kilinää.
"Oi, äiti, minä juoksen heitä vastaan", huusi Eva.
"Pue hyvin päällesi, ulkona on kylmä!"
"Kyllä, kyllä!"