Eva kietoi ympärilleen mitä ensiksi käsiinsä sai, ja sitenpä pukeutuikin hän äidin suureen turkkiin ja isän karvalakkiin, joka peitti hänen korvansakin. Näin varustettuna kiiruhti hän alas järvelle ja astui puolijuoksussa sen valkoiselle, tähtien valossa kimaltelevalle pinnalle. Etäällä näkyi musta pilkku, joka lähestyi häntä nopeasti ja sieltä kuului kulkusten kilinää. Eva tunsi suuren kuomureen, joka aamulla oli lähtenyt asemalle.
"Pysähtäkää, Karlsson!" huusi hän kuskille, ja hänen äänensä värisi innostuksesta ja iloisesta odotuksesta.
"Toden totta, siellähän on Eva neiti ypö yksin pimeässä! Ptruu!"
Ja Karlsson pysäytti hevoset, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, kun ne jo olivat lähellä toivottua päämäärää.
"Tuletko sinä meitä vastaan? Hyvää iltaa", kuului Annan ääni.
Eva kiiruhti reen luo ja voimakkaat kädet nostivat hänet heti sinne turkkineen päivineen.
"Hyvää päivää, pikku hutilus! Kuka on antanut sinulle luvan tulla täten tunkeutumaan päällemme?" kysyi Kurt, jonka syliin hän oli joutunut.
Reki oli taas täydessä vauhdissa. Suuri karvalakki oli valahtanut Evan silmille, joka nauraen koetti vapautua siitä, Kurtin vallattomasti painaessa sitä yhä syvemmälle.
"Anna minun olla, minä tukehdun!" huudahti hän vihdoin.
Siiloin sieppasi Kurt hänen päästään lakin niin äkkiä, että tukka joutui aivan epäjärjestykseen ja putosi alas hartijoille. Samassa huomasi Eva Henningin, joka istui vastapäätä, Annan vieressä. Siis oli hän tullut! Riemuitseva ilontunne sekaantui hänen neitseelliseen ujouteensa täytyessään näyttäytyä hänelle näin huolimattomassa asussa. Hän hymyili salatakseen hämminkiään ja koetti piilottaa päätänsä suuriin turkkeihin.