"Iloitse sinä vaan, jos voit. Toivonpa että minäkin voisin!"
"Kenties olen minä kovin kehittymätön, koska minä olen niin lapsellinen", sanoi Eva miettiväisesti istuessaan ja sukiessaan pitkää, silkinpehmoista tukkaansa. "Kahdeksantoista vuotta on paljon, mutta minä en tunne itseäni ollenkaan niin vanhaksi, eikä kukaan uskokaan, että olen niin vanha."
"Älä huolehdi siitä, kyllä sinä olet hyvä paikallasi. Mutta kyllä se tekisi sinulle hyvää, jos pääsisit vähän katsomaan maailmaa."
"Niin, mutta jos se olisi minulle tarpeellista, niin minä varmaan pääsisin; mutta Jumala tahtoo juuri minun olemaan täällä. Vai luuletko sinä, että Hän tahtoisi minun antautumaan jollekin erityiselle alalle, kuten sinäkin? Minä en ainakaan tiedä mikä se ala olisi."
"En minä tarkoita, että sinä tulisit joksikin. Sinun paikkasi on täällä kotona. Isä ja äiti tarvitsevat sinua."
"Sitä minäkin juuri olen ajatellut", sanoi Eva keventynein mielin. "Koti tuntuisi varmaankin heistä tyhjältä, jos minäkin jättäisin heidät. Etkö sinäkin usko sitä?"
"Uskon tietysti, niin että saat olla varma olevasi hyödyksi siinä asemassa missä nyt olet."
* * * * *
Tuli jouluilta. Vanha tapa Warenheimin perheessä oli syödä aamiaista sinä päivänä sytytetyn kuusen valossa, se antoi joulutunnelman koko päivälle aamusta aikain. Aamiaisen jälkeen meni jokainen omaan huoneeseensa asettelemaan joululahjojaan kuntoon.
Aamupäivällä pyysi Henning, että hevonen valjastettaisiin suuren reen eteen. Hän tahtoi ajaa jokaiseen mökkiin kylässä jakaakseen lahjoja, joita hän oli ostanut sen asujamille. Annan ja Evan pyysi hän mukaansa, eivätkä he kumpikaan kieltäytyneet. Mökeissä nousi riemu korkealle näiden odottamattomien lahjojen johdosta, ja Henning tunsi ensikerran jakamatonta iloa rikkaudestaan. Kotimatkalla oli hänen sydämensä kevyempi, kuin koskaan sen jälkeen kun hän oli saanut suuren perintönsä.