"Niin, mutta tässä suhteessa ei varmaankaan voine puhua itsekkäisyydestä, vaan oikeutetusta itserakkaudesta, rakkaudesta Jumalan kuvaan itsessämme, joka on määrätty säteilemään yhä suuremmalla kirkkaudella. Sehän on Vapahtajan työ herättää tämä ijäisyys-olento henkiin meissä ja puhdistaa, vahvistaa ja kehittää sitä. Eihän voi kutsua itsekkäisyydeksi sitä että, me rakastamme Häntä näiden hyvien töiden tähden, joiden avulla me tulemme kykeneviksi kerran täydellisinä ijankaikkisuudessa kunnioittamaan Häntä. Eikö niin?"
Hän katsoi kysyvästi mieheensä.
"Sinä teet aina minun sieluni jälleen valoisaksi", vastasi kirkkoherra hellästi, "kun minun katseeni harhailee, kiinnität sinä sen jälleen totuuteen."
"Kurt ja sinä olette sentään hyvin toistenne kaltaiset", sanoi rouva
Warenheim hetkisen kuluttua.
"Olemmeko me?"
"Olette, ja sen vuoksi ihmetyttää se minua, ettette te ymmärrä paremmin toisianne", jatkoi hän hieman epäröiden. Hän tunsi antautuvansa vaaralliselle alalle.
"Kurt ei tahdo ymmärtää, hän on itsepäinen ja vastahakoinen", sanoi kirkkoherra ankarasti.
"Mutta koetatko sinä sitten ymmärtää häntä?" kysyi hänen vaimonsa lempeimmällä äänellään koettaen hillitä vihaa, jonka hänen sanansa mahdollisesti tulisivat herättämään.
"Eihän ole mikään vaikeus ymmärtää häntä; hän on röyhkeä, eikä tahdo nöyrtyä, siinä koko asia."
"Ei sentään aivan", väitti hänen vaimonsa lempeästi mutta varmasti, "hän etsii ja ahkeroitsee ja koettaa päästä selvyyteen, mutta ei voi."