"Sitten etsii hän väärällä tavalla, sillä muuten hän löytäisi. Joka etsii, se löytää, sanoo Jumalan sana ja se sana pysyy lujana."
"Mutta minkä luulet sinä sitten olevan esteenä", kysyi rouva Warenheim huolestuneena.
"Ylpeyden. Hän ei tahdo taipua. Hän ei tahdo kulkea sitä nöyryyttävää tietä, jonka Jumala on määrännyt. On aivan tavallinen vika, että me tahdomme luottaa itseemme ja häpeämme ottaa vastaan kaikki armosta. Se on vihattu sana murtumattomalle, ylpeälle mielelle."
"Mutta sinä et tahdo koskaan puhua Kurtille etkä perehtyä hänen ajatuskantaansa."
"Se ei maksa vaivaa. Hän tietää totuuden, mutta kun hän välttämättömäsi tahtoo kääntää sen pois, niin — mitä voin minä sille?"
Rouva Warenheim ei vastannut heti. Hänen silmiinsä nousi suuret kyyneleet ajatellessaan rakasta poikaansa, joka taisteli pimeässä epätoivoista taistelua.
"Martti", sanoi hän hetkisen kuluttua, "älä vihastu, mutta minusta tuntuu kuin pelkäisit sinä Kurtin epäilyn tarttuvan sinuunkin ja että sinä sen vuoksi aina pikastut hänen väitteistään ja lopetat keskustelun hänen kanssaan. Onko asianlaita niin?"
"Ei suinkaan", vastasi hänen miehensä kiivaasti. "Se on", lisäsi hän heti lempeämmin, "ei kenenkään pidä tekeytyä liian varmaksi. Mutta teoreettiset ristiriitaisuudet eivät ole läheskään niin uskoa koettelevia, kuin oman kurjuutemme huomaaminen. Vanha ihminen ei tahdo antaa kukistaa itseään, vaan nousee toisinaan kauhistuttavalla voimalla uhaten syöstä kumoon kaikki."
"Silloin tulee meidän katsoa pois itsestämme Kristukseen, joka sovittaa ja pyhittää meidät eikä väsy koskaan", sanoi hänen puolisonsa ja tarttui molemmilla käsillä hänen käteensä.
Kirkkoherra veti hänet luokseen.