"Kuka hemmottelee minua?"
"Kaikki, isästä ja äidistä alkaen aina minun koululapsiini asti", vastasi Anna, äänessään enemmän terävyyttä, kuin hän aavistikaan.
"Hemmottelevatko ne minua!" huudahti Eva nauraen, "enkö ole pikemmin minä, joka olen hemmotellut heitä."
"Sinä teit kaikki, saadaksesi heidät pitämään enemmän sinusta, kuin minusta, ja onnistuit tietysti."
Eva katseli ihmetellen sisartaan. Hän ei ymmärtänyt häntä, mutta nuo syyttävät sanat viilsivät hänen sydäntään.
"En minä tarkoittanut mitään sellaista. Minähän tahdoin vaan auttaa sinua hauskuuttamaan heitä, ja minä pidän niin paljon lapsista", sanoi hän.
"Kyllähän minä sen tiedän, ettet sinä mitään tarkoittanut, ethän sinä koskaan tarkoita mitään, ja kuitenkin syrjäytät sinä minut joka paikassa. Sinä et tietysti voi sitä auttaa, enkä minäkään, mutta kaikesta huolimatta on siten käynyt ja on aina ollut niin. Minä en muista sitä aikaa, jolloin minua ei olisi syrjäytetty sinun tähtesi. Älä senvuoksi vaadi, että minä sitäpaitsi tekisin vielä mitään uhrauksia!"
Anna puhui kiivaasti, purkaen ulos suuttumuksen, joka jo kauan oli kiehunut hänen sydämessään ja jota hän ei enää voinut hillitä. Yhä enenevällä kateudella ja luulevaisuudella huomasi hän, kuinka suuren eron jokainen teki hänen ja hänen nuoremman sisarensa välillä. Anna ei ollut koskaan nähnyt tätiä niin iloisena, kuin Evan tultua. Kurt kävi nyt heidän luonaan joka päivä, ennen oli hän tullut korkeintaan kerran viikossa. Aina oli hän tahtonut Evaa kanssansa ulos ja osoitti paljon enemmän harrastusta Evan musiikille, kuin vanhemman sisaren opettajatoimelle. Varsinkin suututti Annaa se, että Henning Svennius teki samoin. Hän kuunteli usein Evan hyvinkin lapsellista puhetta suuremmalla harrastuksella kuin Annan keskustelua, olipa se sitten kuinka tärkeää tahansa. Anna koetti vastustaa kateutta, mutta se kiehui ja kuohui hänen sydämessään. Se kohosi korkeimmilleen, kun hän eräänä iltana oli kutsunut koululapset pieneen juhlaan luoksensa ja Eva oli laulanut ja leikkinyt heidän kanssaan, ja he olivat ihastuneet häneen niin, että he hänen tähtensä näyttivät kokonaan unohtaneen vanhemman sisaren. Tämä oli koskenut Annan sydämeen kenties kaikista enimmin. Nämä lapset, joiden tähden hän oli uhrannut niin paljon työtä, rahaa ja huolta, kääntyivät silmänräpäyksessä pois hänestä sellaisen puoleen, joka nauroi ja leikki heidän kanssaan vaan omaksi huvikseen. Hän tunsi vastustamatonta katkeruutta viatonta sisartansa kohtaan, joka sai osakseen niin runsaasti myötätuntoisuutta, jota Anna itse kaipasi ja vaan niukasti sai nauttia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut aikonut pienimmälläkään tavalla ilmaista mitä hän tunsi, ja senvuoksi katui hän heti samana hetkenä lausumiaan katkeria sanoja. Hän loi Evaan anteeksipyytävän katseen, ikäänkuin peruuttaakseen sanansa, mutta se oli liian myöhäistä.
"Minä en pyydä sinulta mitään!" huudahti Eva ylpeästi. "Minä en ensinkään ymmärrä mitä sinä tarkoitat, sinä olet mielipiteissäsi niin kauhean kohtuuton ja ilkeä!"
Hän rupesi itkemään. Anna taisteli sydämessään. Hän tunsi tehneensä väärin, mutta ylpeytensä ei tahtonut tunnustaa sitä, ja hänen katkeroittunut sielunsa nautti saadessaan kiusata kadehtimaansa, samalla kun hänen omatuntonsa ankarasti soimasi häntä näistä ilkeämielisistä tunteista. Mutta Eva oli luonteeltaan aivan toisellainen. Hänen pikainen vihansa suli pian pois kyyneltulvassa ja omantunnon tarvitsi vaan muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan, niin taipui hän heti sen tuomioon ja unohti Annan epäystävälliset sanat. Hän lakkasi nyyhkyttämästä ja katsoi arastellen sisareensa.