Kurt koetti, ja kävi kuten Henning oli sanonut.
36.
Joululoma oli tulossa ja Anna valmistautui matkustamaan kotiin Vesterlångaan, kun Constanse-täti sairastui. Lääkäri sanoi, että tauti luultavasti oli keuhkotulehdusta. Anna ei tietysti tahtonut jättää sairasta yksin vanhan Liisan kanssa, vaan purki matkalaatikkonsa ja ilmoitti kotiin että matkansa oli tullut estetyksi.
Kävi, kuten lääkäri oli ennustanut; täti tuli kovin sairaaksi. Anna ja Liisa valvoivat vuorotellen hänen luonaan. Vesterlångasta saapui osaaottavia levottomia kirjeitä. Kirkkoherra toivoi pääsevänsä sisarensa luo, joka useita vuosia vanhempana oli ollut hänelle äidin sijaisena hänen poikavuosinaan. Se kävikin laatuun, kun lukukausi Upsalassa päättyi ja Henning Svennius saapui Vesterlångaan hoitamaan kirkkoherran virkaa.
Tämä joulu oli jokaiselle tavallisuudesta poikkeava. Rouva Warenheim, Eva ja Henning viettivät sen kolmen kesken pappilassa Långsjö-järven rannalla. Tunnelma oli hauska ja kodikas, vaikka siihen sekoittuikin surumielisyyttä sen johdosta, että niin monta joukosta puuttui ja tädin sairastumisen vuoksi, joka oli aiheuttanut perheen isän matkan.
Dagmar asui loma-ajan äitinsä luona ja Kurt oli aina hänen seurassaan. Silloin kun kirkkoherra Warenheim ei ollut sisarensa luona, kävi hän tervehtimässä vanhoja tuttaviaan, joita hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen.
Anna istui uskollisesti tädin sairasvuoteen vieressä. Hän kuuli joulukellojen soivan ja näki sytytettyjä kuusia naapurien ikkunain läpi mutta ei ottanut itse osaa mihinkään ulkonaiseen joulun viettoon. Mutta siitä huolimatta tunsi hän tänä vuonna sydämessään todellisempaa jouluiloa, kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin Jumala vetäisi häntä jollain erityisellä tavalla puoleensa antaen hänen selvemmin tuntea rakkautensa äärettömyyttä. Hän oli niin kauan rukoillut saadakseen tuntea iloa Jumalassa ja nyt oli hänen rukouksensa yht'äkkiä tullut kuulluksi, ilman että hän tiesi miten se oli tapahtunut. Syvän sisäisen rauhan ja ilon, jota hän tunsi keskellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä ja öiden valvontaa käsitti hän sen ihmeellisen ijankaikkisuus-elämän ilmaisuksi, joka asui hänessä salattuna maailmalta. Hän tunsi Kristuksen olevan lähellään antamassa hänelle voimia johonkin erityiseen; hän ei tietänyt, mitä se olisi mutta odotti kuitenkin jotakin. Alussa luuli hän, että se olisi tädin kuolema, mutta tauti tuli käännekohtaansa, joka päättyi onnellisesti ja lääkäri sanoi vaaran olevan ohi, vaikka vanhus vielä olikin liian heikko ryhtyäkseen mihinkään.
Eräänä iltana oli sairas nukahtanut ja Anna istui ikkunassa katsellen kadulle, jossa lyhtyjen valo levitti kellervää valoaan lumelle, Silloin tuli kirje Evalta.
Anna oli koko päivän aavistanut, että tulisi tapahtumaan jotakin ja luettuaan sisarensa kirjeen toteutui tämä aavistus. Nyt käsitti hän, mitävarten hän oli saanut erityistä voimaa, sillä nyt sitä tarvittiin. Se oli lyhyt hajanainen kirje, täynnä auringonpaistetta ja onnea, jossa Eva ilmoitti olevansa kihloissa Henningin kanssa.
"… Minä olen varmaankin aina rakastanut häntä, vaikken ole tietänyt siitä ennen kuin nyt", kirjoitti hän muun muassa. "Ikävöin sinua saadakseni kertoa, kuinka onnellinen minä olen. Jospa vaan olisin hänen arvoisensa! Sinä et saa tietää, miten me löysimme toisemme, sillä me olemme päättäneet pitää sen omana salaisuutenamme. Voitko käsittää, Anna, että hän pitää minusta, joka en ole mitään! Kaikki tuntuu kuin unelta, josta minä pelkään herääväni…!"