"Herra, ole luonani, kun minun taas täytyy herätä!" se oli hänen iltarukouksensa.
Kun hän seuraavana aamuna nousi ylös, vapisi hän, ajatellessaan tulevaa aikaa. Tyhjyyden tunne, joka valtasi hänet ajatellessaan vastaisuuttaan, osoitti hänelle että hän oli lujemmin kiintynyt pettyneisiin toiveihinsa, kuin oli luullutkaan. Mutta hän ei tahtonut antaa valtaa tälle synkälle tunteelle, vaan koetti urhollisesti olla ajattelematta tulevia aikoja. Hän tahtoi elää nykyhetkeä varten, se oli paras keino sietää elämää ja päästä surujen läpi. Hän rukoili Jumalalta apua joka kerran, kun häntä kohtasi tuskallinen hetki ja kun hänen rukouksensa tuli kuulluksi, tunsi hänen sydämensä kiitollista rakkautta. Siten tuli hän tänä huolien ja taistelujen aikana yhä riippuvaisemmaksi Jumalastaan. Hän oppi rakastamaan Häntä ainoana luotettavana ystävänään ja Hänen rakkautensa tuli nyt vasta hänelle niin suuriarvoiseksi ja välttämättömäksi, kuin hän aina oli toivonut. Keskellä kärsimyksiään saattoi hän kiittää Jumalaa näistä kärsimyksistä, jotka vetivät häntä lähemmäksi Häntä. Hän oppi suremaan niinkuin ei hän olisikaan surrut.
Anna pelkäsi aikaa, jolloin hänen täytyi kohdata Henning ja Eva, ja hän uskalsi tuskin toivoa voivansa milloinkaan iloita heidän onnestaan. Mutta hän rukoili sitä ja ihmetteli kun se tapahtui aivan kuin itsestään, kun se aika tuli.
Hän tapasi Henningin tämän palatessa Vesterlångasta Upsalaan. Hän tuli häntä vastaan veljen avomielisellä iloisella sydämellisyydellä ja hän tunsi itsensä heti aivan kuin vapautuneeksi. Sitenhän hän sai aina pitää hänestä! Heidän suhteensa oli tullut toisenlaiseksi ja hän oli iloinen saadessaan ojentaa hänelle kätensä sisarena, vaikka hänen syvimmässä sydämessään tuntuikin tukahutettua tuskaa kuullessaan Henningin puhuvan Evasta.
Sisarensa tapasi hän vasta kesällä ja se oli vaikeampaa. Mutta Eva oli niin herttainen ja nöyrä onnellisuudessaan, että Annan täytyi tuntea myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Eva olikin kehittynyt erinomaisesti, hänen olennossaan oli ihastuttava sekoitus lapsellisuutta ja naisellisuutta, vakavuutta ja iloisuutta. Hän oli todellakin sopiva vaimoksi sellaiselle miehelle, kuin Henning Svennius. Annasta tuntui tosin alussa ihmeelliseltä nähdä heidät yhdessä, mutta hän tottui siihen pian ja kun häävalmistukset alkoivat, otti hän niihin osaa tyynesti, vieläpä ilollakin.
37.
Oli hääpäivän edellinen ilta. Elokuun aurinko valoi kultaista hohdettaan kirkkaaseen, läpikuultavaan syysilmaan, mäntyjen punertaviin runkoihin ja kuusien tummiin oksiin. Siellä täällä muodostivat yksinäisten lehtipuiden kellervät taikka punertavat lehdet räikeän vastakohdan havupuiden vihreydelle. Järvi oli tyyni, ikäänkuin leväten illan tullen, kuvastaen rantoja, saaria ja rusohohteista iltataivasta. Toisinaan kuului karjankellojen kilinää, toisinaan häiritsi lintujen liverrys metsän hiljaisuutta.
Eva oli hiipinyt pois kaikkien luota, Henninginkin, sanoakseen jäähyväiset kotiseudulleen. Vasta eron hetkellä tunsi hän, kuinka kiintynyt hän oli siihen. Tuolla oli vanha ontto kanto, joka oli ollut ruokasäiliönä heidän lapsena leikkiessään. Hän kosketti sitä hyväillen ohimennessään. Tuolla oli paras mansikkapaikka. Kuinka usein olikaan hän kompastunut kiviin ja kaatanut kaikki marjat tuokkosestaan ja sitten itkenyt! Täällä oli uimapaikka ja tuolla kivi, jonka luo hän aina oli uinut. Tänään oli hän tehnyt sen viimeisen kerran, huomenna ei ole enää aikaa.
Huomenna! Evan katse solui yli järven kiiltävän pinnan kauas sinervään etäisyyteen. Mikähän odotti häntä siellä! Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Odotuksestako, vaiko levottomuudesta taikka kaipauksesta? Hän ei sitä tietänyt.
"Eva", sanoi tuttu ääni hänen läheisyydessään.