Elämä hymyili heille. Henning oli hakenut avonaista professorin tointa ja saanut sen; rikkaus salli hänen täydellisesti maistaa anteliaisuuden suloutta hädän lievittämiseksi ja Eva, hänen sydämensä auringonpaiste tulisi huomenna hänen vaimokseen. Hän nojautui niin luottavasti sulhoonsa ja katsoi niin hellästi hänen silmiinsä kävellessään hänen vieressään, että se liikutti voimakkaasti tämän sydäntä.
Hän tiesi, ettei heidän elämänsä aina voisi olla niin valoisaa. Pilvisiäkin päiviä tulisi, mutta murheessa kuten onnessakin olisi Jumala heidän turvansa. Häntä ei saa unohtaa ilossa eikä surussa. Niin ajatteli Henning ja jokaisen ajatuksen, joka liikkui hänen sielussaan ilmaisi hän morsiamelleen, joka ymmärsi häntä. Molemmat toivoivat, että rakkaus Jumalaan voittaisi sen rakkauden, joka yhdisti heidät toinen toiseensa, siten pysyisi jälkimäinen puhtaana ja vilpittömänä.
Hääpäivä koitti säteilevän kirkkaana ja tyynenä. Kun Eva heräsi, oli Anna jo pukeutunut ja aikeissa lähteä huoneesta, mutta huomattuaan sisarensa liikahtelevan, kääntyi hän hänen vuoteeseensa päin.
"Hyvää huomenta, pikku morsian!" sanoi hän iloisesti ja suuteli Evan lämmintä poskea sydämellisemmin kuin koskaan ennen.
Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Onko se todellakin tänään?" kuiskasi hän hymyillen ja säteilevin silmin.
Anna ei vastannut, katsoi vaan noihin sanomattoman ihaniin, ilosta loistaviin kasvoihin ja tunsi riemulla, että hän nyt voi, unohtaen itsensä, puhtaalla sydämellä suoda sisarelleen hänen onnensa.
Rouva Warenheim puki tyttärensä morsiameksi. Hänellä oli hieno aisti ja hän koetti parhaansa mukaan koristaa rakastettuansa. Tulos olikin mitä parhain. Eva olikin kuin luotu sitä varten. Posket olivat vähän kalpeammat ja silmien loiste oli syvempi kuin tavallisesti. Hiuskiharat ympäröivät otsaa ja ohimoita ja säteilivät kullanloistoisina myrttiseppeleen alla. Hänen hento vartalonsa näytti vielä hennommalta ja pehmeämmältä valkean morsiushunnun ympäröimänä. Iloinen mutta samalla vakava hymyily kirkasti hänen herttaisia kasvojaan kohdatessaan sulhasensa kirkossa. Rakkautta uhkuvalla katseella laski hän kätensä Henningin käteen heidän astuessaan alttarin eteen.
Kuori oli koristettu kukilla ja köynnöksillä. Syksyn monikirjava väriloisto ympäröi alttaria ja urkujen sävelet humisivat vanhan kirkon holveissa. Seurakunta nousi seisomaan kaikki koettivat päästä näkemään morsianta, jonka useimmat olivat tunteneet jo kehdosta aikain ja jota he rakastivat. Kirkkoherra seisoi alttarilla ja näki morsiusparin tulevan ylös pitkin käytävää. Hän seisoi jäykkänä ja suorana käsikirja kädessään. Kasvojenpiirteet olivat tavallisuuden mukaan vakavat, melkein ankarat, mutta silmissä oli lempeä loiste, kohdatessaan morsiamen katseen.
Hän alkoi juhlallisuuden voimakkaalla puheella, niin lyhyesti, että joka sana painui muistoon. Sitten seurasi vihkimätoimitus ja koko ajan virtasi auringonpaiste ikkunasta yli liikutetun seurakunnan, kukilla koristetun kuorin ja morsiamen häikäisevän valkoisen puvun.