Kurt ja Dagmar ajattelivat omaa vihkimistään. Anna istui äitinsä vieressä. Hänen surunsa oli haihtunut ja hänen sydämensä oli tyyni.
Kirkosta siirryttiin hääaterialle pappilaan, johon suuri joukko vieraita oli kutsuttu.
Illan tullen jätti nuori morsian lapsuuden kotinsa, seuratakseen miestään maailmaan. Henning oli saanut virkavapautta jouluun asti ja koko syksy oli määrätty häämatkaa varten.
Vaunut, joilla nuorikot ajoivat, vyöryivät hämärtävän, tutun metsän läpi asemalle. Eva ei ollut voinut erota omaisistaan ilman kyyneleitä, mutta ne kuivuivat pian ja hän antautui onnensa valtaan saadessaan kokonaan kuulua Henningille. Oli niin hiljaista tuossa suuressa metsässä, hevosten kavioiden kopse ja vaununpyörien rätinä olivat ainoat äänet, mitä kuului. Hiljainen tuulenpuuska, joka ei vielä ollut asettunut lepoon, kosketti toisinaan johonkin tuuheaan männynoksaan, joka silloin heilahti. Evasta tuntui silloin, että hänen kotimetsänsä viittasi hänelle jäähyväisiksi. Henning veti hänet lähelle itseään ja he puhelivat hiljaa. Heidän ympärillään vallitsi hämäryys ja yläpuolellaan loisti elokuunyön tähtitaivas.
Eva värisi ilosta ajatellessaan kaikkea uutta ja onnellista, mikä odotti häntä. Hän oli matkalla suureen, tuntemattomaan maailmaan katsomaan vieraita maita ja vieraita kansoja.
Hän saisi mennä meren yli, hän saisi nähdä ritarilinnat Reinin rannoilla ja hengittää raittiita tuulia Alppien lumipeitteisillä rinteillä. Vihdoin saisi hän haaveilla Italian sinisen taivaan alla ja oppia tuntemaan maailmankaupungin Tiberin rannalla. Ja kaikesta tästä saisi hän nauttia sen kanssa, jota hän rakasti, seuratakseen häntä sitten kotimaahan, jossa he perustaisivat itselleen kodin. Oi, kuinka onnelliseksi hän tahtoikaan tehdä miehensä! Hän painoi pienen päänsä hänen rintaansa vasten ja ilmoitti hänelle kaikki ajatuksensa ja Henningin syviin silmiin tuli siinä häntä kuunnellessaan ihmeellisen kaunis loiste.
Siten alkoivat he häämatkansa laajojen metsien seisoessa vartioina ympärillä ja ijankaikkisten tähtien valaistessa heidän tietään.
38.
Uudenvuoden aikaan viettivät Kurt ja Dagmar häänsä Tukholmassa asettuakseen sitten asumaan sinne. Dagmar oli kaunis ja komea morsian, vaikkei hänessä ollutkaan sitä hempeimmän nuoruuden miellyttävää suloutta, kuin Evassa. Hän ei odottanut myöskään tämän lailla pelkkää auringonpaistetta ja ruusuja elämänsä tiellä. Hän oli kokenut elämää ja oppinut, että se usein tuo mukanaan enemmän suruja kuin iloja. Sen vuoksi ei hänessä ollut tuota nuorekasta, lapsellista luottamusta täydelliseen onneen, joka teki Evan niin viehättäväksi. Mutta kun hän katsoi Kurttiin ja selvällä äänellä lausui sanat, jotka yhdistivät hänet häneen koko elämänsä ijäksi, oli hänen silmissään uskollinen katse, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat Kurtille, että häneen saattoi hän luottaa kaikissa elämänsä vaiheissa.
Henning ja Eva olivat palanneet matkaltaan juuri parahiksi ehtiäkseen sisarusten juhlatilaisuuteen. Kirkkoherra ja rouva Warenheim olivat myöskin Tukholmassa. Heidän kotimatkansa edellisenä iltana oli Constanse-täti kutsunut heidät ja molemmat nuoret parit luoksensa. Vapaaherratar Rencrona oli myöskin siellä ja häntä kohdeltiin kunniavieraana. Hän oli yhä vielä jäykkä, ylväs ja ylhäinen, vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Vävyään ja koko tämän perhettä kohteli hän alentuvasti. Suhde hänen ja tyttärensä välillä oli jotensakin kylmä, vaikka Dagmar tunnollisesti koettikin muuttaa sitä toisenlaiseksi. Vapaaherratar eli niukoissa oloissa ja kielsi itseltään toisinaan välttämättömimmätkin tarpeet, mutta ei sietänyt kenenkään koskaan huomauttavan siitä. Ei keneltäkään, ei edes lapsiltaankaan tahtonut hän ottaa vastaan pienintäkään apua.