"Eikö äiti voisi ottaa itselleen vähän pitempää vapautta ja tulla Upsalaan katsomaan Evan uutta kotia?" sanoi Henning Svennius istuutuen rouva Warenheimin viereen.
Tämä hymyili hänelle kiitollisena.
"Olet kovin hyvä, kun niin mielelläsi haluat vanhan anoppisi luoksesi", sanoi hän sydämellisesti, "ja voit ajatella, kuinka mielelläni minä tulisinkin, mutta kyllä minun täytyy seurata miestäni. Hänestä tuntuu koti tyhjältä nyt, kun minä yksin vaan olen jälellä, sen jälkeen kun sinä veit pois meidän auringonsäteemme. Ei minulla ole sydäntä jättää häntä yksin edes muutamaksi päiväksi, tietäessäni kuinka riippuvainen hän on seurasta. Kiitos ystävällisyydestäsi mutta minä en voi tulla!"
"Eikö isäkin voisi viipyä vielä pari päivää? Evan ja minun on niin vaikea luopua ajatuksesta saada teidät luoksemme", jatkoi professori houkuttelevasti.
Rouva Warenheim pudisti päätään.
"Ei se tällä kertaa käy laatuun, mutta ehkä joskus vastaisuudessa", sanoi hän.
"Ja sinä olet aivan järkähtämätön, etkä millään ehdolla suostu jäämään?
Enkö saa kysyä isältä? Ehkä hän antaa virkavapautta?"
"Ei suinkaan hän kiellä minua jäämästä, jos minä pyytäisin, mutta minä en tahdo, tietäessäni kuinka ikävä hänen olisi matkustaa täältä yksin. Sinä et saa kysyä häneltä", lisäsi hän liikuttavan innokkaasti, "minä en tahdo hänen saavan tietää, että minä edes haluaisin jäädä, sillä silloin pakoittaisi hän minut jäämään vastoin omaa tahtoaan."
"Eva!" huusi Henning nuorelle vaimolleen, joka seisoi vähän matkan päässä heistä.
Tämä kääntyi heti ympäri ja tuli miehensä luo kysyvä ilme silmissään.
Tämä tarttui hänen käteensä.