Hän katsoi siihen akkunaan päin, jonka ääressä poika seisoi, vilkkaasti keskustellen isänsä kanssa. Nyt ei heidän välillään ollut enää kiivaitten yhteentörmäyksien vaaraa, kuten ennen. Suhde heidän välillään oli mitä parhain. Molemmat koettivat nyt ymmärtää toinen toisiaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.
Dagmar istui äitinsä vieressä. Hän oli juuri lukenut kirjeen, jonka tämä oli antanut hänelle.
"Kuinka lyhyesti hän aina kirjoittaa", sanoi hän, antaessaan sen takaisin, "kun hän kirjoittaa niin harvoin, tuskin kahta kertaa vuodessa, pitäisi hänen minun mielestäni kirjoittaa enemmän kuin neljä sivua."
"Mitähän hänellä sitten olisi enempää kirjoittamista. Siinähän on kyllä, kun saamme tietää, että hän elää, on terve ja menestyy toimessaan", sanoi vapaaherratar. "Minä en ymmärrä pitkiä tunteenpurkauksia ja siinä suhteessa on Robert minun kaltaiseni."
"Eikö äidin mielestä sentään olisi hauska tietää minkälainen hänen mielentilansa on nykyään? On kyllä hyvä tietää, että hänestä on tullut kuuluisa asianajaja, jolla on suuret tulot, mutta kyllä se olisi hauskempaa kun saisi tietää, miten hän on muodostanut elämänsä, että voisimme edes aavistaa, minkälaista hänen arkielämänsä on", arveli Dagmar.
"Rakas Dagmar, tuon kaikenhan voi niin hyvin kuvailla mielessään. Eiväthän miehet muista sellaisia pikkuseikkoja kirjoittaessaan kirjeitä. Robert ei ole koskaan ollut luonteeltaan avomielinen. Niitä on yllin kyllin ihmisiä ilman häntäkin, jotka puhuvat itsestään."
Dagmar vaikeni ja ihmetteli tätä luonnotonta harrastuksen puutetta. Hän ei käsittänyt, että tämän välinpitämättömyyden kuoren alla piiloutui ylpeydessään äidin-sydän, joka ikävöi luottamusta ja rakkautta, mutta joka voi ennemmin kuolla kuin ilmaista tätä. Vapaaherratar oli aina ollut jäykkä ja kylmä ja liian ylpeä ottaakseen milloinkaan ensimäistä askelta; hän oli antanut elämässään vähän rakkautta ja saanut senvuoksi myöskin vähän osakseen. Hänen vanhuutensa oli yksinäinen ja kylmä kuin pilvinen syksy.
Constanse-täti ei ollut täydellisesti toipunut taudistaan. Hän ei jaksanut enään tehdä mitään, istui vaan enimmäkseen tuolissaan. Hän ei ottanut paljon osaa keskusteluun, kuunteli vaan puheen huminaa ja katseli yhdestä ryhmästä toiseen iloisena nähdessään kaikki ympärillään. Anna piti huolta hänestä ja hoiti emännän tehtäviä.
"Miten sinä olet huvitellut itseäsi sill'aikaa kun me olemme olleet poissa?" kysyi Henning, ja tarjosi hänelle tuolin, kun hän taas kerran palasi keittiöstä.
"Niinkuin muulloinkin", vastasi tämä ja istui hänen viereensä.