"Kello on niin paljon, minä tulin niin levottomaksi, sinä rasitat itseäsi liiaksi", sanoi hän puolustuksekseen.
"En suinkaan. Jätä minut rauhaan vielä muutamaksi minutiksi! Minä tulen heti", sanoi hän vähän lempeämmällä äänellä, mutta työnsi pois hänen kätensä ja aikoi taas ruveta kirjoittamaan, kun Eva samassa sammutti lampun.
"Eva, kuinka sinä uskallat", huudahti hän ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa, mutta hellitti sen heti taas hilliten vihansa.
"Etkö tuntenut kuinka se kärysi? Siinä ei ole enää öljyä. Sinä saat tästä ankaran päänkivistyksen", vastasi hän ja aukasi ikkunan.
Raitis, viileä yö-ilma virtasi huoneeseen.
"Katso, päivä sarastaa jo", sanoi Eva ja viittasi itään päin, jossa taivaanrannalla häämöitti vaalea juova.
Henning kokosi rakkaat paperinsa ja huokasi.
"Jospa sinä olisit tullut edes neljännestuntia myöhemmin, sinä pikku hirmuhaltijatar", mutisi hän.
"Niin olisi lamppu sammunut itsestään", lisäsi Eva ja kumartui ulos ikkunasta, hengittäen nautinnolla puhdasta, raitista ilmaa.
"Eva, sinä vilustut!" huudahti Henning ja veti hänet pois ikkunasta.