"Jos sinä olisit oikein tyhmä, niin et sinä huomaisi sitä itse", sanoi hän.
Eva katsoi hänen puoleensa ja puhui kiihkeästi.
"Mutta, Henning, minä en laske leikkiä, minä puhun vakavasti. Tiedätkö mistä minä sen päätän? Siitä, ettet sinä viitsi ilmoittaa minulle syvimpiä ajatuksiasi…"
"Se on erehdys, Eva", sanoi Henning keskeyttäen hänen puheensa, "minä en ole kenellekään ilmoittanut niin paljon syvempiä ajatuksiani ja tunteitani kuin sinulle."
"Niin, tietysti, minä en sitä tarkoita", sanoi Eva epäröiden ja tapaillen sanoja, voidakseen lausua ajatuksensa oikein. "Tietysti on minulla sinun luottamuksesi ja saan katsoa syvälle varsinkin sinun tunnemaailmaasi, mutta sinä et puhu minun kanssani koskaan niinkuin esim. Annan kanssa. Hänelle puhut sinä uuden teoksesi suunnitelmasta ja vaikeista kysymyksistä ja otat vaikutteita hänen mielipiteistään. Mutta sinä et saa nyt uskoa, että minä tahdon täten moittia sinua, sillä se ei ole tarkoitukseni. Tiedänhän niin hyvin minkätähden sinä teet niin. Hänellä on hyvä pää ja voi esiintuoda omia ajatuksiaan, jotka ovat sinulle uusia, mutta sitä en minä voi tehdä. Minä olen kyllä toisinaan koettanut, kun me olemme olleet kahdenkesken, suunnata puheen sellaisille aloille, mutta se ei tahdo menestyä, minä en voi tehdä sitä muussa, kuin kysymysten muodossa ja sinä vastaat minulle aivan kuin minä olisin lapsi ja vaihdat niin mielelläsi puheenainetta. Se surettaa minua. Minä en varmaankaan ole sinulle sitä mitä minun pitäisi olla. Minä en ole tarpeeksi lahjakas sinulle."
Hän vaikeni ja loi mieheensä levottoman, huolestuneen katseen. Tämä katseli häntä sanomattoman hellästi.
"Sinä pikku rakastettuni, mitä tarpeettomia huolia sinä haudotkaan mielessäsi", sanoi hän hitaasti ja vakaumuksella. "Minä sanon sinulle aivan täsmälleen kuinka lahjakas sinä olet: sinä olet käytännöllinen ja sinulla on selvä, terve järki, joka voi seurata ja käsittää asioita, mutta sinulla ei ole taipumusta mietiskelyihin. Jätä senvuoksi sellainen muille. Syvämieliset keskustelut eivät huvita sinua, mutta sinä haluat minun tähteni, että voisit ottaa niihin osaa, eikö niin?"
"Niinhän se on", vakuutti Eva.
"Mutta se ei ollenkaan miellyttäisi minua. Kun minä olen pitänyt luentoni ja keskustellut ylioppilaitteni ja toverieni kanssa, taikka istunut ajatustyössä kirjoituspöytäni ääressä, kunnes olen väsynyt, niin et voi uskoa, kuinka huojentavalta tuntuu saada olla hetkisen sinun virkistävässä seurassasi. Minä tunnen silloin tarvetta kokonaan vapautua kaikista raskaista ajatuksista ja kuunnella vaan sinun ääntäsi, kun sinä laulat, taikka istut vieressäni ja tuntea sinun pienen kätesi hyväilevän päätäni, sinun puhuessasi niistä asioista, jotka huvittavat sinua. Niin että ole sinä vaan oma itsesi, siten teet sinä minut onnellisemmaksi. Älä koeta tekeytyä sellaiseksi, joka on vierasta sinun luonteellesi! Sinä olet minun leponi, minun rauhani, minun auringonpaisteeni. Pysy sellaisena, niin autat sinä minua parhaiten työssäni."
Eva seisoi vaijeten ja katseli ulos ikkunasta taivaanrantaa kohti, jossa aamurusko levitti loimuavaa valoaan. Henning katseli häntä tutkivasti.