"Mitä sinä mietit?" kysyi hän.
"Oh, minulla on vaan muuan ajatus", vastasi hän ja katsoi häneen pitkään ja vakavasti.
"No, anna kuulua", sanoi Henning huvitettuna ja leikki hänen ohimoillaan riippuvalla vaalealla hiuskiharalla.
"Minä vaan ajattelin, kuinka paljon enemmän arvoinen sinä olet, kuin minä. Minä olen vaan sinun leposi ja auringonpaisteesi, kuten sinä sanot, mutta sinä olet koko minun elämäni sisällys. Minä elän vaan sinua varten, mutta sinulla on niin paljon muuta, paitsi minua."
"Etkö sinä sitten tiedä, että sinulla on suuri vaikutusvoima, vaikka välillisesti, koko minun ulkonaiseen toimintaani? Me tarvitsemme molemmat toinen toistamme, emmekä me tiedä itsekään, kuinka suuressa määrässä. Ei kumpikaan meistä olisi sitä mitä me olemme, ilman toisiamme. Älkäämme vaivatko päätämme ajattelemalla kumman elämäntehtävä on suurempi, jokaisella on oma tehtävänsä, jota toinen ei voi täyttää. Eikä meidän arvoamme muuten mitatakaan meidän elämäntehtäviemme laajuuden mukaan vaan sen uskollisuuden ja mielenlaadun mukaan, jolla me ne suoritamme. Oi Eva, mitä onkaan meidän työmme ja tekomme? Vaan heiniä ja korsia!"
Hän nojasi päätään vaimonsa olkapäähän.
"Sinä olet väsynyt", sanoi tämä.
"Niin, kyllä minä tunnen, että olen tehnyt työtä tänä yönä."
"Sinä istuisit ehkä vieläkin työsi ääressä, ellen olisi tullut häiritsemään sinua. Sekin oli osa elämäntehtävääni, jonka minä silloin täytin, vaikk'en minä siitä saanut juuri suurta kiitosta osakseni", sanoi hän veitikkamainen moittiva katse silmissään.
Henning hymyili vaan vastaukseksi ja Eva sulki ikkunan.