Anna aavisti hämärästi hänen tarkoituksensa.
"Minä en todellakaan ollenkaan ymmärrä sinua", sanoi hän tylysti ja meni pois.
"Ah, nyt putosi kukka, sepä vahinko", mutisi Robert hänen mennessään.
Anna oli suuttunut häneen. Hän ymmärsi, että hän ohdakkeella oli tarkoittanut häntä. Ja juuri sen vuoksi, että vastaus oli sattuva, suututti se häntä.
"Mutta täytyyhän ohdakkeellakin olla sijansa luomakunnassa", ajatteli hän.
41.
Anna oli viimevuosina melkoisesti heikontunut. Vaikea yskä rasitti häntä melkein koko lukukausien ajan, mutta parani kuitenkin säännöllisesti loma-aikoina Vesterlångassa. Vihdoin suostui hän menemään lääkärin luo. Tämä sanoi, että yskä saattaa tulla hyvinkin vaaralliseksi, ellei hän hoida itseään, ja kehoitti häntä keskeyttämään opettajatoimensa, joka oli kovin epäterveellistä hänelle. Saatuaan tietää missä Annan koti sijaitsi, sanoi hän hänen saavuttavan terveytensä muuttamalla sinne. Anna oli kauan aikaa tuntenut salaista omantunnontuskaa ajatellessaan, että hänen vanhempansa saivat viettää vanhuutensa päivät yksinäisyydessä, mutta hän ei tahtonut sentään uhrata toimintaansa heidän tähtensä. Nyt tuli lääkärin neuvo ja osoitti hänelle saman tien kuin tukahutettu tyttären velvollisuudentunnekin, mutta hän koetti sittenkin vastustaa, eikä ilmoittanut kenellekään lääkärin määräystä. Mutta eräänä päivänä kun sama lääkäri oli pikku Helgen luona, joka oli sairas, kysyi hän Dagmarilta, aikooko hänen kälynsä jättää koulunsa, kuten hän oli kehoittanut. Täten saivat sisarukset tietää mitä ei Anna milloinkaan aikonut ilmoittaa. Kaikilla oli vaan yksi ajatus asiasta, sama kuin salainen ääni Annan omassa sydämessä. Vihdoin taipui hän ylivallan alle ja lupasi pyytää virkavapautta seuraavaksi talveksi. Tosin tuntui se raskaalta ajatellessa kuinka pitkäksi aika tulisi siellä ilman tointa, mutta hän alistui kohtaloonsa, jossa hän näki Jumalan käden johdatuksen.
Kun rouva Warenheim sai tiedon tästä lähestyvästä muutoksesta, kirjoitti hän rakkautta ja levottomuutta uhkuvan kirjeen. Hän oli niin iloinen saadessaan taas yhden lapsistaan kotiin, vaikka tämän kotiintulon syy aiheuttikin hänelle surua. Rivien välistä saattoi myöskin lukea jonkinlaista huolestumista sen johdosta että elämä kotona tulisi yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi sille, joka on tottunut säännölliseen työhön.
"Jospa vaan voisin keksiä jotakin työtä, jossa voisin kuluttaa aikani ja käyttää ajatuksiani!" ajatteli Anna.
Eräänä päivänä kun hän valvoi koululapsiaan väliajalla, tuli muuan hänen oppilaistaan, pieni kalpea tyttönen, jonka vanhemmilla oli tuskin antaa ruokaa hänelle, ja kiipesi penkille Annan viereen.