"Oletko sinä väsynyt, Gunhild?" kysyi hän ja veti pienokaisen puoleensa.
"Minä olen aina väsynyt", vastasi tämä ja nojasi luottavasti opettajattarensa syliin.
Silloin hiipi ajatus, ensin hämäränä kuin aavistus, Annan päähän, mutta vähitellen selveni se ja sai muodon. Itse menisi hän Vesterlångaan saamaan terveyttä ja voimia, eiköhän se kävisi laatuun useammillekin? Olisikohan mahdotonta ottaa esimerkiksi pikku Gunhild mukaan. Tuskinpa kävisi se laatuun. Mutta miksi ei? Kesäksi vaan? Ajatus kasvoi ja kehittyi hämmästyttävän pian suunnitelmaksi. Jos se toteutuisi, tunsi Anna, että elämä Vesterlångassa ei tulisi hänelle yksitoikkoiseksi, vaan vielä runsassisältöisemmäksi kuin hänen nykyinen elämänsä.
Eräänä päivänä, ollessaan käymässä Upsalassa, mainitsi hän suunnitelmastaan Evalle, joka ihastui siihen suuresti.
"Sinä et ota ainoastaan Gunhildeä vaan useampia; sinä perustat sinne pienten lasten kodin kivuloisille koululapsille, joiden tarvitsee vahvistua.
"He saavat olla siellä vuoden taikka pari, jos ovat hyvin heikkoja ja jos heidän vanhempansa ovat köyhiä, ja sitten saavat he uudistetuin voimin palata takaisin. Sitten otat sinä taas uusia sijaan j.n.e. aina vuodesta vuoteen. Ja sinä voit lukea niiden kanssa, niin ettei heidän aikansa mene hukkaan, vaan päinvastoin."
Eva oli aivan haltioissaan ja Annan silmät loistivat innostuksesta.
"Mutta varoja, varoja", sanoi hän. "Minä olen varma siitä, että Henning voi hankkia sinulle niitä", sanoi Eva, eikä hän pettynytkään luulossaan.
Henning innostui yhtä paljon kuin Eva ja Annakin. Nuo kolme istuivat ylhäällä myöhään yöhön ja tekivät seikkaperäisen suunnitelman tulevaa lastenkotia varten.
Ehdotusta ei otettu vastaan aivan yhtä suurella innostuksella Vesterlångassa, mutta kun pieni maapalsta ja tupa joutui myytäväksi aivan pappilan lähellä ja Henning lupasi ostaa sen kotia varten, rupesi kirkkoherrakin harrastamaan asiaa.