Hänen vaimonsa oli jo ennen voitettu yrityksen puolelle. Tupa oli hyvässä kunnossa ja kevääksi saatiin se helposti tarvittavaan kuntoon.
Nyt tuli Annalle ja Evalle kiire. Vuoteita, pöytiä, tuoleja ja kaikkia mitä tarvittiin, hankittiin ja lähetettiin Vesterlångaan. Anna sai yksin määrätä, kutka lapset hyväksyttiin otettavaksi kotiin. Tupaan mahtui seitsemän. He saisivat itse siivota ja auttaa toinen toistaan, niin ettei mitään suurempaa henkilökuntaa tarvittu. Anna olisi johtajatar ja avukseen ruuan laittamisessa ottaisi hän palvelijan. Keväällä, kun lukukausi oli lopussa, matkusti Anna Vesterlångaan seitsemän turvattinsa kanssa, joista kaksi oli poikaa, viisi tyttöä, niiden joukossa Gunhild, joka tietämättään oli antanut aiheen koko yritykseen. Kaikki olivat ne pieniä, kalpeita, köyhiä lapsia, jotka eivät olleet tottuneet muihin leikkipaikkoihin kuin ahtaisiin pihoihin ja likaisiin katuojiin. Heille tuotti vaihtelua päästä Vesterlångan humiseviin metsiin ja sinertävien järvien rannoille. Se loihti loistoa himmeisiin silmiin ja väriä kalpeille poskille.
Anna ymmärsi hankkia itselleen kunnioitusta, mutta samalla voitti hän myös kaikkien sydämet. Hän koetti kaikin tavoin saada heitä viihtymään ja kehittää heidän sielun- ja ruumiinominaisuuksiaan.
"Minä pidän neidistä melkein yhtä paljon kuin omasta äidistänikin, sen vuoksi tahdon minä sanoa 'äiti'", sanoi pikku Gunhild eräänä iltana kietoen kätensä Annan kaulaan.
Siitä lähtien kutsuivat kaikki lapset, jotka tulivat hänen hoitoonsa Annaa äidiksi. Hän oli alkanut uuden uransa jonkinlaisella epäilyllä, mutta sisäinen vakaumus, että hän oli oikealla paikallaan, antoi hänelle rohkeutta ja uskallusta. Hän oli pyytänyt virkavapautta vaan vuodeksi, mutta jo ensimäisten viikkojen kuluttua tunsi hän, ettei hän enää lähtisi täältä. Täällä oli hän oikealla alallaan.
42.
Oli juhannus-ilta. Niityllä, joka vietti pappi lasta järvelle päin, oli elämää ja liikettä. 'Tuvan' lapset pystyttävät juhannusviirin ja sitovat nyt innokkaasti vihreitä köynnöksiä ja kukkaseppeleitä sen koristamiseksi. Dagmar, joka miehensä ja lastensa kanssa oli ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen Vesterlångassa, auttoi Helgeä, joka välttämättömästi tahtoi olla mukana seppeleitä sidottaessa. Rouva Warenheim piti pikku Roberttia sylissään ja näytti sanomattoman onnelliselta. Hänellähän oli kaikki lapsensa ympärillään, sekä lapset, että lastenlapset. Eva Svennius kattoi kahvipöytää, mutta häntä häiritsi pikku Katri, joka riippui äidin hameissa tämän hääriessä edestakaisin.
"Katsoppas, Katri, tuolla tulee isä! Juokse isän syliin!" sanoi hän ja käänsi pienokaisen niin, että hän näki isänsä, joka tuli isoisän kanssa heitä kohden.
Katri tipsutti tiehensä horjuvin askelin ja juoksi suoraa päätä isoisän syliin, joka täten sai sen syleilyn, mikä oli aijottu isälle. Isoisän katse hymyili tuuheain, harmahtavain kulmakarvojen alla tuolle pikku olennolle, joka enemmän kuin muut oli saanut hänen hellimmät tunteensa väreilemään.
Kurt loikoi ruohikossa puhellen Robert Rencronan kanssa, joka ennen Amerikkaan lähtöään oli suostunut tekemään pienen huvimatkan Vesterlångaan.