"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"
Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.
6.
Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.
Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki, jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen, niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen tähtensä?
Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki, rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.
Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.
"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.
Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan. Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.
Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri, kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut hänelle liian korkealla.