Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.
7.
Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä, päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.
Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli nuoren isäntänsä kättä.
"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.
Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.
"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät sinulle hyvää."
"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"
Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin. Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja elähyttävää valoa ja lämpöä.
Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri tuli ulos pihaveräjästä.