"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.
Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista sidottua seppelettä.
"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata sinua?"
"Tietysti te saatte", sanoi hän, luoden sydämellisen katseen pitkään, vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä. Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?" kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani on osa omasta sydämestäni."
"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.
Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.
"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä, kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."
"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.
Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja ristiriitaisuuksissa.
"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.