Reessä istui, paitsi ajajaa, vaan kaksi henkeä. Molemmat olivat niin hyvin kiedotut turkkeihin, että heitä tuskin saattoi nähdä. Ylimys-nenä ja pari tuuheita, harmahtavia viiksiä oli kaikki mitä näkyi toisen hylkeennahkaisen lakin ja ylösvedetyn turkinkauluksen välistä, ja pari tumman kauniita silmiä loisti esiin toisen pienen soman lakin alta; muuten olivat koko nuorekkaat kasvot kiedotut lämpimään saaliin.
"Isä, minä irroitan vähän saalia. Ei täällä ole ollenkaan niin kylmä, kuin me luulimme", kuului rukoileva ääni vaatteitten sisältä.
"Anna vaan olla! Puuttuisi vaan, että palelluttaisit kasvosi ja jäisit punanenäksi koko elinijäksesi", vastasi viiksiniekka herra.
Tyttö huokasi, mutta tyytyi kohtaloonsa.
"Tämäpä on loppumattoman pitkä tie. Emmekö jo pian ole perillä?" kysyi herra ajajalta.
"Kyllä pian. Me olemme nyt Långsjön jäällä ja tuolla vastapäätä näkyy pappila", vastasi tämä.
"Näkyykö se? Minä puolestani en voi eroittaa mitään tässä sietämättömässä pimeydessä", murahti herra ja teki kärsimättömän liikkeen paksuissa turkeissaan, nähdäkseen paremmin. "Voitko sinä erottaa mitään, Dagmar?"
"Voin toki, isä. Etkö näe, kuinka tulet loistavat tuolla rannassa?" vastasi Dagmar, jonka onnistui paremmin kuin isän nojautua sivulle, nähdäkseen valoa edessään.
"Jospa olisimme perillä!" toivoi parooni Rencrona, se oli herran nimi.
"Minusta on hyvä näin", vastasi hänen tyttärensä ja nojautui taaksepäin paremmin nähdäkseen tähtiä. "Katso, isä, kuinka tuolla ylhäällä on kaunista!"