"Niin on", vastasi isä, kuitenkaan vaivaamatta itseään seuraamaan tyttären kehoitusta, "mutta älä kallistu niin paljon taaksepäin, pikku hupakko, sinä pudotat lakkisi."
Dagmar oli ainoa tytär ja isän silmäterä. Tämä seurasi häntä nyt Vesterlångaan, jossa häntä valmistettaisiin ensimmäistä ripilläkäyntiä varten kirkkoherra Warenheimin luona, joka oli ollut paroonin nuoruuden ystävä.
Pappilassa oli teepöytä katettu tavallista suuremmalla huolella. Vieraat voivat saapua millä hetkellä tahansa, ja kaikki kuuntelivat, milloin kulkusten kilinä kuuluisi järveltä. Anna kuuli sen ensiksi, mutta hän se odottikin innokkaimmin. Dagmar Rencrona tulisi hänen rippikoulutoverikseen. Annalle, joka ei ollut tottunut muiden seuraan kuin sisarustensa ja talonpoikaislasten, oli tämän toverin tulolla suuri arvo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun reki vihdoinkin saapui portaitten eteen.
Kirkkoherra auttoi vieraita reestä ja etehisessä lausuivat hänen vaimonsa ja tyttärensä heidät tervetulleiksi.
"Anna, saatappas nyt pikku vieraamme omaan huoneeseensa", sanoi rouva
Warenheim.
Anna tarttui uuden toverinsa käteen ja he menivät yhdessä rappuja ylös.
He eivät kumpikaan puhuneet mitään, katselivat vaan toisiaan uteliaasti.
Huone, joka oli asetettu kuntoon Dagmarille, tuntui hänestä hyvin miellyttävältä. Iloinen tuli räiskyi ristikko-ovien takana kaakeliuunissa ja lamppu paloi pöydällä sohvan edessä. Punainen varjostin verhosi sitä himmentäen sen valoa ja luoden kaikkialle miellyttävän punaisen hohteen. Vaatetus-pöytä oli verhottu vaalealla kankaalla ja ikkunoissa oli valkoiset, vasta silitetyt uutimet.
"Äiti ja minä olemme tehneet parhaamme, saadaksemme huoneen hauskaksi", sanoi Anna.
Dagmar katseli uteliaasti häntä tummilla silmillään.
"Meistähän tulee toverit", sanoi hän.