"Niin, ja minä uskon varmasti, että me viihdymme yhdessä", vastasi Anna ja ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa, kuin tuo nuori tyttö hänen edessään.
Dagmar ei vastannut, tarkasteli vaan toista kiireestä kantapäähän ja teki sen havainnon, että hänen uusi ystävänsä oli tavattoman hyvin puettu, ollakseen maalaistyttö.
"Älä katsele minun silmiäni! Minä tiedän, että ne ovat viheriät", huudahti Anna kärsimättömästi, luullen huomaavansa, että Dagmar olisi havainnut noiden hänelle surua tuottavien elinten värin, jota hän piti rumimpana kaikesta muusta rumasta hänen olennossaan.
"Viheriät!" huudahti Dagmar ihmetellen ja katsoi nyt vasta tarkemmin niitä, "eivät ne ole viheriät! Mutta ovatpa, totta tosiaan. Kuinka omituiset silmät sinulla on, niissä on kaikki värivivahdukset!"
Anna kääntyi suuttuneena pois.
"Ethän vaan pahastu?" kuuli hän Dagmarin sanovan, "sinullahan on kauniit silmät."
"Sitä et sinä tarkoita", vastasi hän lyhyesti.
"Kyllä, varmaan! Kuinka sinä olet omituinen ja tavallisuudesta poikkeava! Minä pidän sinusta!"
* * * * *
Parooni Rencrona viipyi muutamia päiviä, kunnes tyttärensä vähän kotiintuisi uudessa ympäristössään. Poislähtönsä edellisenä iltana sanoi hän kirkkoherralle: