"Niin, niin, tuon osasin minäkin ennen, se on varmaan Lutheruksen katekismuksessa tai Raamatussa", sanoi parooni ja kierteli viiksiään, "mutta jotakin hyvää lienee sentään joka ihmisessä. Eikä suinkaan meidän Herramme ole niin kova, että Hän sulkisi taivaan portit syntisraukalta, kun täältä lähtö tulee."
Parooni käveli edes takaisin lattialla ja näkyi selvään, että tämä keskustelu rasitti häntä.
"Ei, ei siltä, joka luottaa Jesuksen sovintoon", vastasi kirkkoherra, katsellen vierastaan lämpimällä osanotolla.
"Niin, kukapa ei sitä tekisi", sanoi parooni ja jatkoi heti, ikäänkuin estääkseen kirkkoherraa vastaamasta. "Tämä on viimeinen ilta, jonka vietän täällä. Hoida hyvin tyttöäni! Kyllä hän täällä on sopivimmassa paikassa. Pappiloissa on aina sellainen omituinen hurskas tunnelma, joka soveltuu ripille valmistettaville."
Illallispöydässä oli parooni hyvin puhelias. Hän kertoi, että hän toisinaan kävi kirkossa kuulemassa pappia, joka oli oikein kaunopuhelias.
"Ette voi uskoa, kuinka ihastuttavia saarnoja hän pitää! Niistä nauttii kuukauden aikaa jälestäpäin, ellei enempää", sanoi hän.
Sitten johti hän puheen hyväntekeväisyyslaitoksiin, joihin hän oli lahjoittanut suuria summia.
"Niin, että en minäkään sentään mikään pakana ole", lisäsi hän, luoden syrjäkatseen kirkkoherraan.
* * * * *
Dagmarin oli hyvin vaikea erota isästään, ja hän oli pahoillaan, kun tämä jätti hänet niin pian. Ensimmäiset päivät hänen poislähtönsä jälkeen oli hän happamen näköinen ja vaitelias, jäykästi vastustaen kaikkea ystävällisyyttä. Mutta kun lukeminen alkoi, kiintyi hänen harrastuksensa siihen. Hän ja Anna lukivat myöskin paria muuta ainetta kirkkoherran johdolla, joka itsekin oli hyvin kovasti huvitettu, huomattuaan kuinka hyvin hänen oppilaansa edistyivät. Rouva Warenheimin rakastettava ystävällisyys ei myöskään voinut olla ajan pitkään tekemättä vaikutustaan. Dagmarin jäykkyys suli ja hän rupesi viihtymään. Molempien tyttöjen välille kehittyi myöskin todellinen ystävyyssuhde, joka tuotti rouva Warenheimille paljon iloa. Anna tarvitsi niin hyvin samanikäisen toverin, jonka seurustelu tuotti hänelle virkistystä ja nuorensi häntä. Hän oli niin haaveileva ja hiljainen, että äiti oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Sen vuoksi oli nyt virkistävää nähdä hänen käyvän käsikädessä Dagmarin kanssa vilkkaasti puhellen.