Iltasin sytytettiin lamppu, jonka valossa luettiin ja tehtiin käsitöitä. Päivät olivat toistensa kaltaiset. Dagmar tunsi hämmästyksekseen, että hän viihtyi tässä elämässä, joka kuitenkin oli niin peräti erilaista, kuin se, mihin hän oli tottunut.
* * * * *
Juhannuksen edellisenä sunnuntaina laskettiin lapset Herran Ehtoolliselle Vesterlångan kirkossa, joka tilaisuutta varten oli juhlallisesti koristettu. Oli kuin kevät itse olisi muuttanut sinne kukkineen ja nuorine lehvineen.
Aurinko paistoi sisään kirkon ikkunoista ja ulkona kaareili taivas korkeana ja sinisenä. Anna ja Dagmar istuivat alttarin luona toveriensa joukossa, jotka kaikki olivat kansan lapsia.
Saarnan lopulla kääntyi nuorten opettaja erittäin heidän puoleensa ja puhui heille vaikuttavasti Hänestä, jota he nyt lähestyivät. Sitten astui hän alttarille ja pyhä toimitus alkoi.
Dagmar vuodatti kyyneleitä ollen syvästi liikutettu, mutta Annan silmät pysyivät aivan kuivina. Kuten tavallista, olivat hänen kyyneleensä kauimpana silloin kuin hänen tunteensa olivat syvimmät. Palattuaan alttarilta takaisin paikalleen, istui hän kädet ristissä, katse luotuna alttarilla olevaan ristiin. Hän tunsi itsensä kohonneeksi yläpuolelle kaikkea maallista ja hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Hän toivoi tällä hetkellä pääsevänsä taivaallisen ylkänsä luo. Hän vuodatti koko sielunsa rukouksessa Hänelle. Anna rukoili, että hän tänä hetkenä ottaisi hänet omakseen ainiaaksi. Hän oli valmis kärsimään elämässään mitä tahansa, kunhan hän vaan aina tulisi yhä lähemmäksi Jesusta.
Juhlallinen hetki päättyi. Sukulaiset ja ystävät ympäröivät lapsia. Eri ryhmissä lähdettiin kirkosta, joka pian oli tyhjänä yksinäisellä niemellään järven rannassa, kuolleitten haudat ympärillään, tornissaan risti, joka viittasi ylöspäin kuten autuuden toivo. Hiljaisissa, korkeissa holveissa säteili kevät-aurinko ja tuntui kuin kuorissa vielä olisi humissut pyhän, ijankaikkisen Hengen tuulahdus, joka juhlatilaisuuden kestäessä oli väreillyt lasten sydämissä.
* * * * *
Parooni Rencrona, hänen puolisonsa, sekä ainoa poikansa, Robert, olivat tulleet Dagmarin ensimmäisen ripilläkäynnin johdosta Vesterlångaan. Parooni oli ystävällinen, sydämellinen ja hyvin liikutettu. Rouva Warenheim oli alussa ollut hyvin ujo komean, jäykän vapaaherrattaren seurassa, ja lähempi tutustuminen häneen näytti mahdottomalta. Mutta ei edes vapaaherratar voinut kauan vastustaa rouva Warenheimin hienoa ystävällisyyttä. Nuori Robert parooni oli äitinsä kaltainen. Hän oli diplomaatti ja hänen käytöksessään oli jotakin hienoa ja ylhäistä, mutta samalla ritarillista, ja jos hän tahtoi, voi hän olla hyvin hauska. Pappilassa opittiin häntä tuntemaan hänen parhaimmalta puoleltaan, täällä ei äidiltä peritty jäykkyys tullut esiin.
Päätettiin, että Dagmar viipyisi Vesterlångassa yli kesän. Metsäilma näytti olevan hänelle hyvin terveellistä, hän näytti nyt paljon terveemmältä, kuin tullessaan tänne; siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Dagmar oli hyvin tyytyväinen päätökseen, vaikka hän kenties yhtä mielellään olisi seurannut äitiään Marstrandiin.