"Robert, minä kuulen puheestasi, että sinä aijot puhua äidille", huudahti Dagmar iloisesti, "tee se! Sinä olet ainoa, jonka puhetta hän todella viitsii kuunnella."
"Minä teen sen vanhan ruotsalaisen vierasvaraisuuden nimessä", sanoi
Robert alentuvasti, tuntien oman arvonsa.
Dagmar kietoi, täynnä kiitollisuutta, molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.
"No, no, älä kiitä liian varhain, ethän sinä vielä tiedä, onnistunko minä", sanoi hän, hiljaa irtautuen sisarensa syleilystä. Häntä, samoin kuin äitiäkin, rasittivat hyväilyt suuresti.
Kun Robert tuli kirjastoon, otti hän kirjan ja istui ikkunan syvennykseen lukemaan.
"Voitko ajatella", sanoi hänen äitinsä, "Dagmar kävi äsken pyytämässä, että jättäisimme tanssin illalla vaan sen vuoksi, että Anna suvaitsee pitää sitä vääränä! Minä sanoin jyrkästi ei. Enkö sinunkin mielestäsi tehnyt oikein?"
"En tiedä", vastasi Robert kevyesti, "meidän tulee kunnioittaa vieraittemme mielipiteitä."
"Kyllä, tietysti, mutta ei heidän ennakkoluulojaan", sanoi vapaaherratar vilkkaasti. "Tyttö on täynnä ennakkoluuloja, ja minä teen mielestäni hänelle hyvän työn, koettaessani vapauttaa häntä edes yhdestä. Minä pelkään myös, että hänen aatteensa tarttuvat Dagmariin. Minä inhoan kaikkea ahdasmielisyyttä ja aion tukehuttaa kaiken sellaisen Dagmarissakin."
Ivallinen hymy väikkyi Robertin huulilla.
"Kuka se oli, joka viimeksi eilen niin innokkaasti puolusti jokaisen oikeutta menetellä vakaumuksensa mukaan, huolimatta toisten mielipiteistä?" kysyi hän.