"Mikä ero on nyt näiden ja oikean tanssin välillä?" kysyi vapaaherratar Robertilta, joka hetkiseksi oli poistunut leikistä ja seisoi hänen tuolinsa vieressä.
"En minä tiedä", vastasi hän, "mutta ne, joilla on tarkat silmät, näkevät varmaan eron."
"Luulevat näkevänsä", sanoi vapaaherratar.
"Jokaisella on varmaan oikeus nähdä, miten tahtoo", sanoi Robert, esiintuoden vähän muutetussa muodossa äitinsä mielilauseen.
"Aina sinä sitä jankutat", huudahti tämä harmissaan.
Hän ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin hänen omilla lauseillaan. Robert nauroi ja meni taas leikkimään.
Annalla oli hauska. Kaikki oli niin uutta hänelle. Valo, joka niin monin kerroin heijastui suurista seinäpeileistä, virtasi kruunuista ja lampuista, huonekalujen loistaville silkkipäällisille, vaaleille, kauneille puvuille ja nuorille, iloisille kasvoille. Hauska oli leikissä kiitää edes takaisin liukkaalla parkettilattialla. Anna oli kuin huumauksen valtaamana ja kun yksi leikeistä päättyi tavalliseen valssiin ja hän huimaavaa vauhtia pyöri ympäri salia, ei hän mielestään milloinkaan ollut ottanut osaa mihinkään hauskempaan. Mutta silloin sattui jotakin, joka yht'äkkiä lopetti kaiken riemun. Pari nuorta keikaria seisoi jossakin nurkassa ja tarkasteli kirjavaa joukkoa salissa. Juuri kun Anna tanssitoverinsa kanssa kulki heidän ohitseen, kuuli hän toisen, katse häneen luotuna, sanovan: "Katsoppas tuota rumaa raukkaa, kuinka hauska hänellä on!"
"Niin ruma hän tosin on, mutta siinä on sentään jotakin miellyttävää hänen rumuudessaan", vastasi toinen. Näitä sanoja ei Anna kuitenkaan kuullut, hän kuuli vaan, mitä ensimäinen sanoi. Ja ne sanat eivät tunkeutuneet ainoastaan hänen korviinsa vaan syvälle sydämeen ja tukehuttivat aivan sen riemun, mikä siellä äsken niin voimakkaana kuohui.
Hän loi tutkivan katseen peiliin. Se näytti hänelle totuudenmukaisen kuvan hänen kulmikkaasta vartalostaan, jota ei äidin valitsema aistikas pukukaan voinut tehdä kauniiksi. Vaaleahko suora tukka, joka oli kammattu suoraan ylöspäin otsalta, antoi hänen kasvoilleen ankaran ilmeen, jota vielä enensi nenän terävät piirteet ja yhteen puristetut, ohuet huulet. Leuka oli hieman ulkoneva ja tavallisesti kalpeita poskia peitti nyt hehkuva puna. Viheriälle vivahtavat silmät säteilivät häntä vastaan peilistä täynnä suuttumusta ja harmia. Itse mielestään oli Anna tavattoman ruma ja hän kärsi siitä ehkä enemmän, kuin kukaan muu hänen sijassaan olisi tehnyt.
Leikkiä jatkui, mutta hänelle ei siitä enää ollut mitään huvia. Jos joku nuorista hymyili hänelle, teki se tietysti sen vaan säälistä, niin luuli hän. Koko hänen ylpeytensä nousi vastustamaan sitä ja teki hänet vielä entistään tylymmäksi ja jäykemmäksi. Hänen puhelukumppaninsa ihmetteli, miksi hän niin äkkiä oli tullut niin vaiteliaaksi ja ikäväksi. Vähän aikaa turhaan koeteltuaan jälleen vilkastuttaa häntä, meni poika tiehensä. Anna pistäytyi sivuhuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Täällä löysi hänet Robert, joka koetti saada häntä jälleen leikkimään. Kun hän ei lähtenyt, jäi Robert hänen seuraansa. Häntä näytti miellyttävän Annan lyhyet vastaukset ja pitkän aikaa huvittelivat he itseään kinastelemalla hämärässä ikkunakomerossa.