"Onko sinulla hauska, pikkuruiseni?" kysyi vanhempi parooni Rencrona, tarttuen tyttärensä leukaan.
"On, hyvin hauska", vastasi Dagmar iloisesti ja katsoi häntä sinisillä, säteilevillä silmillään.
Isä nipisti hänen pyöreää poskeaan ja meni edelleen.
Dagmar loi katseensa salin vastakkaiseen nurkkaan, missä muuan nuori mies seisoi katsellen häntä. Hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, joka kauniissa kiharoissa valui korkealle, älykkäälle otsalle. Silmät olivat tummat ja niiden vaihteleva ilme ilmaisi tunteellista sielua. Nenä oli hyvin muodostunut ja voimakas. Suu, jota suuret viikset varjostivat, oli tavattoman ilmehikäs. Nuori mies oli pitkä ja roteva, mutta ryhtinsä oli vähän veltto, josta saattoi päättää häntä lukumieheksi. Se oli Kurt Warenheim, joka sisarensa kanssa nyt vuoden vaihteessa vieraili muutamia päiviä Bergsjöholmassa. Hän ja Robert olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen, mutta siitä huolimatta, taikka kenties juuri sentähden, oli heistä tullut ystävät.
Kun Kurt huomasi Dagmarin katseen, katsoi hän punastuen toisaalle. Vähän ajan kuluttua seisoi hän hänen vieressään ja Dagmar hymyili hänelle puolittain pilkallisesti, puolittain kehoittavasti.
"Onko Teillä ikävä tänään, kandidaatti Warenheim? Te olette niin vakavan ja miettiväisen näköinen, ikäänkuin olisimme me pelkkiä viisaustieteen problemeja", sanoi hän sillä näppärällä nenäkkäisyydellä, jota hän aina käytti puhellessaan nuorten herrain kanssa.
"Kuka tietää vaikka olisittekin sellaisia, varsinkin mitä Teihin tulee, neitiseni", vastasi hän ja hymyili.
"Ettehän tarkoittane, että kunnioitatte minua vaivaamalla päätänne minun tähteni, herra filosofi?" kysyi Dagmar.
"Voisipa valita huonommankin aiheen", sanoi Kurt vakavasti ja loi häneen haaveilevan katseen.
"Teillä on omituinen tapa ottaa kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi tyttö, melkein kärsimättömästi. "Teitä ei huvita kevyt pila, ei kuohuva vaahto elämän aalloilla."