"Ei, minä olen raskas hyökylaine, joka kuljen omaa tietäni merellä, kunnes murskaannun kalliota vasten, taikka vierin rannalle, kadotakseni jäljettömiin sen hiekkaan", sanoi hän.
"Kuinka surullinen ja synkkämielinen Te olette! Oletteko onneton?" kysyi Dagmar yhä samalla äänellä.
"En, mutta minä voin tulla siksi."
"Voitte tulla!" huudahti tyttö, kohauttaen olkapäitään. "Kaikilla ihmisillähän on sama mahdollisuus. Mutta miksi ajatella sellaista ja tehdä elämänsä turhanpäiten raskaaksi? Miettimällä mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia vähennämme me kykyämme nauttia tarjona olevista riemuista."
"Ei ole helppoa unohtaa onnettomuutta, kun kuulee sen siipien suhinan päänsä päällä. Ja täytyyhän meidän huomata salakarit, nähdessämme maininkien murtuvan niitä vastaan.
"Mikä onnettomuus se siis on, jonka Te tunnette leijailevan yläpuolellanne?" kysyi Dagmar.
"Yhä enenevä sisällinen epäsointu. Oletteko Te milloinkaan tuntenut epäilyksen kauheaa henkeä sielussanne?"
"En", vastasi hän viivytellen, "mutta mitä Te sitten epäilette?"
"Kaikkea. Itseäni, ihmisiä ja Jumalaa, joka on ihanne."
"Mutta kuinka olette ruvennut epäilemään?"