"Te tiedätte että minä tutkin viisaustiedettä", vastasi Kurt. "Se tutkimus herättää eloon lukemattoman joukon ajatuksia ja kysymyksiä, jotka hyökkäävät uskon kimppuun ja koettavat kukistaa sen."
Synkkä tuli hänen katseessaan ja hänen sanansa peljästyttivät Dagmaria.
Kurt huomasi sen ja koetti hillitä itseään.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä säikähytin Teitä. On väärin, että minä edes hetkeksikään häiritsen Teidän sielunne valoa ja tyyneyttä antamalla Teidän nähdä oman sieluni pimeyttä ja myrskyä. Unhottakaa mitä olen sanonut!"
"Sitä en lupaa", vastasi tyttö vaan ja meni pois.
Kurt seisoi paikallaan, syvästi katuen, että oli antanut perään halulleen puhua itsestään. Mitä syytä olisi hänellä uskoa, että Dagmar vähääkään huolisi hänestä? Hän ei ollut ainoastaan filosofi, vaan runoilijakin ja sellaisena oli hän hyvin tunteellinen ja arkatuntoinen oman sisäisen maailmansa suhteen, ja varoi ilmaisemasta mitään syvimmästä sieluelämästään kenellekään, joka ei voinut eikä tahtonut tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan. Ajatus, että Dagmar ehkä pitäisi häntä sentimentaalisena ja liioittelevana, oli hänelle sietämätön. Synkin katsein seurasi hän tyttöä tämän mennessä vieraittensa joukkoon kauniina ja hymyilevänä. Hän tunsi palavaa halua särkeä sen ylpeyden ja ivan kilven, jonka Dagmar aina osasi asettaa heidän välilleen, joka kerran kun Kurt luuli päässeensä vähän lähemmäksi häntä.
Anna tunsi suurta huojennusta, kun portti viimeisen vieraan jälkeen suljettiin illalla ja hän sai vetäytyä omaan huoneeseensa. Dagmar istui hetkisen hänen luonaan ja enensi iloisella puheellaan hänen hiljaista katkeruuttaan. Ihailtu nuori kaunotar ei aavistanut ystävänsä nöyryytystä. Vihdoinkin meni hän, ja Anna jäi yksin. Mikä huojennus olikaan, saada oikein antautua onnettomuus-tunteensa valtaan! Hän mietti päivän tapauksia. Kuinka täydellisesti oli hän antautunut illan iloisen tunnelman valtaan, aina siihen asti, kun hän oli kuullut tuon nuorukaisen sanat ja katsellut itseään peilissä, joka armottomasti oli muistuttanut häntä rumuudestaan! Oi, kuinka hän olisi nauttinut elämästä, jos hän olisi ollut toisenlainen ulkomuodoltaan! Kuinka suloiselta tuntuisi olla kaunis, rikas ja ihailtu! Mutta nyt oli huvien viehättävä maailma auttamattomasti sulettu häneltä. Katkeruudella vertasi hän itseään Dagmariin, ei ainoastaan ulkomuodon, vaan elintapojenkin suhteen. Kateus, hänen helmasyntinsä, hiipi hänen sydämeensä pimeässä ja uhkasi vuodattaa katkeruutta ystävyysliittoon, joka tähän asti oli ollut puhdas. Anna tunsi tämän ja rupesi häpeämään itseään. Kuinka voisi hän kadehtia Dagmarilta mitään, kuinka voisi hän tuntea kateutta ystävää kohtaan. Ja kuka se oli, joka oli jakanut heille erilaiset osansa? Eikö se ollut Jumala? Silloinhan oli synti nurista ja Anna ei tahtonut tehdä syntiä. Jos hänen täytyi olla ruma ja luopua nuoruuden huvitteluista, tahtoi hän mukautua siihen. Missä oli nyt se innostus, jota hän oli tuntenut ensi kertaa käydessään pyhällä ehtoollisella. Oliko se vaan ollut ohimenevää tunnetta, taikka eikö Jumala enää ollutkaan hänen Jumalansa?
Hän nousi ylös vuoteeltaan, lankesi polvilleen ja rukoili kauan, huomaamatta, kuinka hän värisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Hän rukoili, että voisi löytää elonsa Jumalassa, eikä haluaisi mitään, paitsi Häntä ja hän tunsi, rukoillessaan tätä, kuinka kaukana hän vielä oli päämäärästään. Mutta Jumala on luvannut kuulla rukouksia ja Hänen täytyy siis kuulla tämäkin, ajatteli hän.
Kun Anna vihdoin, viluisena ja väsyneenä meni jälleen vuoteeseensa, oli hän saanut takaisin mielensä tasapainon ja vaipui pian tyyneen ja syvään uneen.
10.
Anna tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi palattuaan Bergsjöholmasta takaisin Vesterlångaan. Hän rupesi isän johdolla valmistautumaan sisäänpääsötutkintoa varten seminaariin syksyksi ja luki sellaisella innolla, että vanhemmat oikein ihmettelivät. He eivät tunteneet syytä: hän oli Bergsjöholmassa nähnyt sen puolen elämästä, joka viehätti häntä, mutta samalla saanut tuntea, ettei hänellä sen kanssa tulisi olemaan mitään tekemistä. Häntä kohden käänsi elämä velvollisuuksista raskaan, vakavan puolensa ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sen parhaansa mukaan.