"Sitten ei minun tarvitse katua, että houkuttelin sinut tänne?"
"Ei ainakaan minun hyvinvointini tähden. Toinen asia on, kuinka te viihdytte minun kanssani."
"Älä nyt teeskentele", sanoi Kurt nauraen, "näethän sinä, kuinka ihastuneita kaikki ovat sinuun."
"Näenkö ja uskallanko sitä uskoa? Tosin otettiin minut vastaan suurimmalla ystävällisyydellä, mutta minä en ole niin itsekäs, että pitäisin sitä oman rakastettavaisuuteni ansiona. Kotisi on minusta ihanteellinen pappila, jossa vallitsee vanha, ruotsalainen vieraanvaraisuus. Jokaista, joka tulee tämän katon alle, kohdellaan varmaan samalla huomaavaisuudella, kuin minuakin, aivan kuin oman perheen jäsentä."
"Se on kyllä totta", myönsi Kurt, "mutta mielistelemällä sinua, täytyy minun sanoa, että sinä olet herättänyt tavattoman suurta myötätuntoisuutta meissä kaikissa. Äitini ylisti sinua eilen niin, että minä melkein tulin kateelliseksi."
Henning hymyili ja ravisti pois tuhkan sikaristaan.
"Minä en ole koskaan tuntenut erossa oloa omaisista ja kodista niin kaipauksen arvoiseksi, kuin tänä kesänä. Katsellessani äitiäsi, en voi olla toivomatta, että minulla edes olisi muisto omasta äidistäni. Hän kuoli minun syntyessäni isäni hylkäämänä."
"Oletko koskaan kuullut mitään isästäsi?" kysyi Kurt.
"En koskaan. Minä en tiedä elääkö hän vai onko kuollut."
"Minä en ole tahtonut kysyä sinulta hänestä…" alkoi Kurt epäröiden.