"Mutta sinä tahtoisit mielelläsi tietää mitä minä tiedän", täydensi Henning. "No niin, se ei ole paljon, ja se mitä tiedän, on hyvin surullista", jatkoi hän, "mutta en minä tahdo sitä salata sinulta. Hän oli liikemies ja nautti yleisön luottamusta, vaikka ei olisi ansainnut sitä. Huomattuaan, ettei enää voinut salata epärehellisyyttään, karkasi hän teille tietymättömille, vieden mukanaan suuren rahasumman, joka ei ollut hänen omansa. Kun oikeudenpalvelijat tulivat etsimään häntä, löysivät he vaan äitini ja minut. Äitini veli otti hänen kuolemansa jälkeen hoitoonsa minut ja antoi minulle äitini sukunimen, kun isäni nimestä olisi minulle ollut vaan haittaa."
"Minkälainen sinun oli ollaksesi sukulaistesi luona?"
"Minä sain ruokaa ja vaatteita ja katon pääni päälle, sekä huolellisen kasvatuksen."
"Eikö mitään muuta?"
"Mitä muuta saatoin minä pyytää?" kysyi Henning lyhyesti, mutta lisäsi hetken kuluttua muuttuneella äänellä: "Minun lapsuuteni oli hyvin synkkä, enkä minä saanut paljon rakkautta osakseni. Enoni oli ankara ja vakava mies. Hänellä ei ollut paljon aikaa kotia varten ja minä näin häntä harvoin. Tätini oli paljon poissa, huvittelemassa itseään. Hän jumaloi omia lapsiaan, ja piti minua anastajana, joka oli luonnollistakin, sillä minä olin tullut vasten hänen tahtoaan heidän kotiinsa. Molemmat serkkuni olivat minua vanhempia ja arvostelivat minua äitinsä käsityskannan mukaan. He tunsivat isäni rikoksen ja minä sain usein kuulla puhuttavan siitä sellaisella tavalla, että minä rupesin pitämään itseäni suurimpana rikoksellisena, tietämättä, mitä minä oikeastaan olisin tehnyt."
Henning vaikeni ja seurasi muutaman hetken katseellaan sinistä savua, joka kevyissä renkaissa kohosi sikarista haihtuakseen pois kirkkaaseen kevätilmaan.
"Niin, lapset voivat kärsiä erinomaisen paljon", jatkoi hän, seuraten hiljaista ajatuskulkuaan, "sekä ilo että suru tuntuvat niin valtaavilta ja minun osakseni tuli enemmän viimemainittua. Minä en varmaankaan olisi voinut kestää kohtaloani, ellei minulla olisi ollut vieressäni enkeliä ihmishaamussa, tuollaista, jollaisia tapaamme toisinaan maailmassa. Sellainen oli enoni talossa vaikka ei kukaan muu, kuin minä, tuntenut enkeliä Kaisan karkeitten piirteitten ja jäykän muodon takana. Hän oli keittäjätär ja häntä pidettiin pahaluontoisena. Mutta minulle ei hän koskaan ollut ilkeä. Tätini pelkäsi häntä, mutta piti häntä kuitenkin hänen taitavuutensa tähden. Serkkuni ajettiin heti pois, jos he uskalsivat pistäytyä keittiöön, eivätkä palvelijat uskaltaneet sanoa minulle pahaa sanaa Kaisan kuullen. Hän pisti minulle monta makupalaa ja lohdutti minua kärsimissäni vääryyksissä. Sunnuntai-iltoina, jolloin muut menivät pois, enkä minä päässyt mukaan, menin minä Kaisan luo. Epäilen, että hän usein jäi kotiin minun tähteni, tuo hyvä sielu. Silloin kertoi taikka luki hän minulle raamatusta, niin että häneltä minä sain ensimmäiset jumaluusopilliset tietoni. Hän kehoitti minua usein kärsivällisyyteen ja anteeksiantavaisuuteen niiden suhteen, jotka kohtelivat minua pahoin. 'Ne voivat olla parempia, kuin miltä ne näyttävät', oli hänellä tapana sanoa, ja siinä suhteessa tuomitsi hän muita itsensä mukaan. Minä huomasin hänen sanojensa totuuden, kun enoni kuoleman jälkeen pari vuotta sitten hänen testamenttinsa avattiin ja hän siinä melkein sydämellisillä sanoilla määräsi minulle pienen summan, jonka avulla minä nyt voin jatkaa opinnoitani, jotka minun muuten olisi täytynyt keskeyttää. Silloin huomasin minä, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat olleet lämpimämmät, kuin mitä olin luullut."
"Elääkö Kaisa vielä?" kysyi Kurt.
"Elää, ja voit uskoa kuinka iloiseksi hän tuli, saatuaan kuulla, että minä aijon papiksi", sanoi Henning ja hymyili sitä ajatellessaan. "Ainoa toivomus, joka hänellä vielä täällä maailmassa on, on saada nähdä minut kirkkoherrana kotiseudullaan. Mutta minä pelkään, ettei tämä hänen toiveensa toteudu."
"Aijotko sinä jäädä yliopistoon?"