"Harvoin panemme me arvon siihen, mitä meillä on, ennen kun saamme siitä luopua tavalla taikka toisella." vastasi Kurt. "Luulen, että hänelle tekee hyvää kun pääsee Tukholmaan talveksi."
"Mitä hän siellä tekee?"
"Hän menee seminaariin."
"Vai niin. — Entä jos koettaisimme huvittaa häntä vähäsen", ehdotti
Henning.
"Voithan yrittää, jos sinua huvittaa, mutta valmistaudu saamaan neulanpistoja palkaksesi. Minä luulen, että menen kertomaan sinun historiasi pikku äidilleni, koska olet antanut minulle siihen luvan."
"Sinä tuhmeliin, minä luulen, että sinä olet yhtä lörpöttelyhaluinen kuin tytöt", sanoi Henning nauraen ja poistui rantaan päin, missä Anna käveli ja haaveili kirja kainalossa.
Kurt mietti hetkisen, suuttuisiko hän, taikka ei, mutta päätti olla suuttumatta ja meni sisään, vastaamatta toisen huomautukseen.
Niinkuin hän oli odottanutkin, huvitti hänen kertomuksensa suuresti äitiä, ja ilokseen näki hän ystävänsä osakkeiden suuresti nousevan arvossa. Hän tunsi voimakasta ja syvää ystävyyttä Henningiä kohtaan ja oli iloinen nähdessään muiden pitävän tätä arvossa, varsinkin äidin, joka Kurtin mielestä oli paras ihminen maailmassa.
Jos rouva Warenheimin täytyi kärsiä vanhemman tyttärensä luottamuksen puutteesta, niin oli hänellä sen sijaan tuo kenties harvinaisempi ilo saada katsoa poikansa sielun syvyyteen asti. Hänelle uskoi Kurt peittelemättä epäilyksensä ja kenties siinä olikin syy, etteivät ne olleet saaneet täyttä valtaa hänessä. Filosofisesti sivistyneen pojan viisastelevia huomautuksia vastaan asetti hän järkähtämättömän uskonsa, joka oli alkujaan ylhäältä ja jonka pitkän elämän kokemukset olivat vahvistaneet.
Kerran, juuri tänä kesänä, kun rouva Warenheim oli pitkän aikaa kuunnellut poikansa keskustelua, josta kävi ilmi, että hän epäili persoonallisen Jumalan olemassaoloa, nojautui hän hänen puoleensa ja katsoi häneen niin sydämellisesti, kuin ainoastaan äiti voi katsoa ja kysyi: