"Epäiletkö sinä minun olemassaoloani, Kurt?"
Kurt hymyili.
"En voi sanoa, että minä sitä epäilen, mutta saattaahan olla mahdollista, että aistini pettävät ja että sinä vaan olet ilmiö", vastasi hän, tuntien veitikkamaista halua saattaa äitinsä hämilleen.
"No, jos minä nyt olisin ilmiö ja sinä olisit siitä aivan varma, lakkaisitko sinä silloin rakastamasta minua?"
Kurt mietti hetkisen ja koetti perehtyä sellaiseen mahdollisuuteen.
Vihdoin ravisti hän hymyillen päätänsä.
"Minä rakastaisin sinua aina, vaikkapa vaan rakkaimpana kadotetuista ihanteistani", sanoi hän.
"Mutta etkö sinä sentään mieluummin tahdo uskoa minun todellisuuteeni?" kysyi äiti.
"Tahdon", myönsi Kurt, ollen huvitettu näkemään, miten äiti selviytyisi ja mitä hän oikeastaan tarkoitti.
"Ja jos sinun täytyisi sitä epäillä, niin se varmaankin tuottaisi sinulle tuskaa?"
"Niin, sanomatonta tuskaa, sen minä myönnän."