"Mutta sinulla ei ole aavistustakaan tästä tuskasta, siis sinä uskot minun olemassaoloni."
"Kaiketi minä sitte uskon", sanoi Kurt.
"Ja mistä syystä?"
"Äsken mainitsemastasi syystä ja sen tähden, että minä tunnen sinut, näen sinut ja muistan sinut aikaisimmasta lapsuudestani alkaen. Minä en epäile sinun olemassaoloasi enempää kuin omaanikaan."
"Aivan samasta syystä, Kurt, en minä epäile elävän, persoonallisen Jumalan olemassaoloa: minä näen Hänet uskon silmillä, minä muistan Hänet uskollisimpana ystävänäni aikaisimmasta lapsuudestani alkaen ja minä tunnen Hänet jokapäiväisestä seurustelustani Hänen kanssaan. Niin kauan kun minä uskon omaan olemassa-olooni, täytyy minun uskoa Hänenkin. Minä en voi millään oppineilla todisteilla kumota sinun filosofisia johtopäätöksiäsi; minulla on niiden vastapainoksi vaan uskoni, sisällinen kokemukseni ja persoonallinen tuttavuus elämäni Jumalan kanssa, ja siinä on minulle kylliksi. Älä usko filosofejasi enemmän kuin, oppimatonta äitiäsi, Kurt, silloin kun on kristillisyys kysymyksessä. Sillä se on enemmän kuin mielipide, se on elämä ja voima, ja minä tunnen sen tulen arvottomassa sydämessäni."
Lujassa, palavassa uskossa on jotakin ihmeellistä ja puoleensa-vetävää. Kurt tunsi tämän istuessaan ruohopenkillä äitinsä jalkain juuressa ja katsellessaan hänen puhtainta innostusta säteileviin silmiinsä.
"Nyt minä ymmärrän, minkätähden sinä aina olet niin sopusuhtainen", sanoi hän haaveillen, kaihoava ilme tummissa silmissään.
13.
"Anna-neiti, olitteko te kuuden aikaan aamulla Hevosniemen läheisyydessä, vai näinkö minä väärin?" kysyi Svennius aamiaispöydässä.
"Kyllä minä olin siellä. Näittekö te minut?"