"Minä olin soutelemassa", sanoi hän, "ja luulin nähneeni teidän hameenne puiden välissä rannalla ja huusin teille, mutta kun tulin lähemmäksi, olitte te kadonnut. Miksi ette odottanut minua, taikka ettekö te nähnyt minua?"
"Kyllä minä ajattelin, että te olitte", vastasi Anna lyhyesti ja punastui.
"Vai niin, mutta te tahdoitte olla rauhassa", sanoi Svennius ja hymyili, auttaakseen häntä hämmennyksestä, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut.
Anna ei vastannut. Svennius sai uskoa mitä hän tahtoi hänen käytöksestään, oikeaa syytä hän ei voinut ilmaista. Hän olisi niin mielellään tahtonut saada soudella hänen kanssaan, mutta ei voinut uskoa, että se olisi huvittanut tuota toista. Jos joku etsi hänen seuraansa, luuli hän, että se tapahtui vaan sääliväisyydestä, ja hän oli liian ylpeä ottaakseen vastaan armopaloja.
Henning vaihtoi keskustelu-ainetta, mutta katseli salavihkaa Annaa. Hän miellytti häntä, ja tarkalla huomiokyvyllään oppi hän tuntemaan hänet pian täydellisemmin kuin Anna aavistikaan.
Eräänä päivänä, kun Svennius oli ollut kirkkoherran kanssa lähimmässä kaupungissa, toi hän suuren laatikollisen makeisia ja tarjosi siitä kaikille. Silloin huomasi hän, että Anna otti vaan pienen palasen, eikä huolinut sitten enää, vaikka hän tarjosi. Eva sitävastoin söi niin paljon kuin sai.
"Ettekö Te pidä makeisista, Anna-neiti?" kysyi kandidaatti, jäätyään hetkeksi kahdenkesken sisarusten kanssa.
"Pidän toki."
"Mutta minkätähden Te ette sitten syö?"
"Kiitos, olenhan minä syönyt."