"Pienen murusen vaan; mitä se sellainen on? Miksi Te niin itsepäisesti kieltäydytte; pelkäättekö tulevanne kipeäksi?"
"En minä tule koskaan kipeäksi mistään, mitä minä syön", vastasi hän.
"Onko Teillä jokin erityinen syy, jonka vuoksi kartatte kaikkea, mikä Teitä miellyttää?" kysyi Henning. "Minä olen kyllä huomannut, että jos tarjotaan jotakin hyvää, niin otatte aina niin vähän kuin mahdollista, taikka olette aivan ilman. Suokaa anteeksi minun tungetteleva uteliaisuuteni, mutta mikä on siihen syynä?"
"Minkätähden siinä tarvitsee olla jokin erityinen syy? Voihan se olla vaan sattuma", vastasi Anna ja käänsi pois kasvonsa, ettei Henningin tyyni, läpitunkeva katse voisi huomata niistä mitään.
"Sattuma, joka uudistuu arveluttavan usein ja näyttää todellakin siltä kuin tapahtuisi se tieten taiten", sanoi Henning. "Ei, keksikää jotakin parempaa."
"Kenties en minä pidä niistä, jotka teidän mielestänne ovat herkkuja", sanoi Anna, huvitettuna tästä omituisesta keskustelusta.
"Sitä veruketta en minä ollenkaan usko. Tehän tunnustitte äsken pitävänne makeisista ja kuitenkin saan minä teitä tuskin maistamaan rahtuakaan."
"Olenhan minä ottanut yhden ja otan mielelläni toisenkin", sanoi hän.
"Älkää luulko, että voisitte eksyttää minua! Te olette myöntyväinen nyt, mutta se on vaan sentähden, kun minä kiusaan Teitä, ettekä Te tahdo ilmaista totuutta. Minun täytynee siis ruveta arvailemaan, ja saa nähdä enkö osunekin oikeaan. Te huvittelette itseänne kaikessa hiljaisuudessa pienillä itsekidutuksilla, eikö totta?"
Anna katsoi häneen hämmästyneenä ja melkein kauhistuneena, kun toinen arvasi noin oikein; mutta hän ei vastannut mitään.