"Kas, niinpä se olikin!" huudahti Henning voitonvarmana. "Mutta minkätähden pakotatte itseänne sillä tavoin?" lisäsi hän vakavammalla äänellä.
Anna ei epäillyt hetkeäkään vastaisiko hän taikka ei. Eva, joka oli ikävystynyt, kun ei kumpikaan puhunut mitään hänelle, oli poistunut heidän luotaan ja istui nyt nurkassa puhellen nukkensa kanssa. Yläpuolella olevassa huoneessa kuului Kurt kävelevän edes takaisin; hän luultavasti runoili. Rouva Warenheim oli mennyt erään sairaan luo ja hänen miehensä oli kokouksessa. Päivä hämärtyi hitaasti, oli jo niin pimeä, että nuo molemmat nuoret ikkunan luona vaan epäselvästi eroittivat toistensa kasvonpiirteet. Koko tunnelmassa oli jotakin tuttavallista, joka vaikutti Annaan, niin että hän vastoin tavallisuutta tunsi itsensä avomieliseksi.
"Minä tahdon harjoitella itseäni kieltäymyksissä", vastasi hän ja loi hätäisen katseen Henningiin.
Jos hän olisi huomannut vilahdukseltakin ivaa taikka mahtavaa välinpitämättömyyttä hänen kasvoissaan, olisi hän heti vetäytynyt tavallisen umpimielisyytensä turviin, kuten siili piikkeihinsä; mutta Henningin katseesta kuvastui mitä innokkain osanotto.
"Mutta minkä tähden?" kysyi hän. "Mitä tahdotte Te voittaa sillä?"
"Voittaa!" huudahti Anna ja kohotti äkkiä päätänsä. Nuo viheriälle vivahtavat silmät salamoivat ylpeydestä. "Jos minä kieltäytyisin voittaakseni sillä jotakin, mitä kieltäytymistä se silloin olisi?"
"Te harjoitatte sitä siis itse kieltäymyksen tähden?" sanoi Svennius.
"Niin, minä tahdon luopua kaikesta nautinnosta. Jumala tahtoo, että me harjoitamme itseämme kieltäymyksissä."
"Luuletteko niin? Luuletteko Jumalan tahtovan, että teemme siten ilman tarkoitusta?"
"Ei suinkaan se tapahdu ilman tarkoitusta", väitti Anna. "Me tulemme siten hengellisemmiksi ja kohoamme yläpuolelle maallisia asioita."