"Te siis sentään ajattelette palkintoa kieltäymyksistänne? Te sanoitte äsken, ettette ajattele sitä."
"Minä en tarkoittanut mitään maallista voittoa", selitti Anna.
Henning katseli häntä vähän aikaa vaijeten ja jatkoi sitten:
"Tietysti täytyy meidän luopua sellaisista nautinnoista, jotka jollakin lailla vahingoittavat meitä taikka muita, mutta Jumala ei koskaan vaadi, että me ylpeästi halveksumme Hänen antamiaan lahjoja. Luuletteko Te, ettei Hän soisi meille viatonta iloa? Toista on, jos me luopumalla jostakin voimme sillä valmistaa muille nautintoa. Silloin on kieltäymys kiitettävä, mutta silloin sillä on myöskin tarkoituksensa, jota ilman se minun käsitykseni mukaan on, lievimmin sanoen, tarpeetonta."
Anna käänteli ja taitteli armottomasti kukkakorttia, jonka hän oli ottanut pöydältä. Henning huomasi sen, ja vaikka hän ei oikeastaan ajatellut sitä, vaikutti se häneen vastenmielisesti.
"Mutta minä tunnen nautintoa itsekidutuksestani", sanoi Anna uhkamielisesti.
"Se todistaa sairaloista mieltä. Teidän pitäisi vastustaa sellaista tunnetta, sensijaan, että Te nyt sitä suositte", sanoi hän tavattoman varmalla äänellä.
Anna taisteli sydämessään, epävarmana sanoisiko enemmän, vai lopettaisiko keskustelun. Hän käsitti, että Henning moitti häntä ja ymmärsi häntä vaan puolittain. Tämä kiusasi häntä, mutta toiselta puolen oli hän sanonut mielestään jo liiaksi. Mitä oli Henningillä oikeastaan hänen kanssaan tekemistä? Ennenkuin Anna oli ehtinyt tehdä päätöstään, puhui Henning taas, mutta nyt paljon lempeämmällä äänellä, kuin äsken.
"Antakaa anteeksi, jos minun sanani loukkasivat Teitä, mutta se ei ollut tarkoitukseni. Minulla olisi vielä vähän enemmän sanottavaa, mutta Te olette kenties jo niin suuttunut minuun, ettette tahdo kuunnella puhettani?"
"En minä ole suuttunut. Puhukaa vaan", sanoi hän, ja Henning jatkoi: