"Minä aijoin sanoa, että minusta tuntuu ikäänkuin Teidän itsekidutuksenne kulkisi aivan väärään suuntaan. Unhottakaa itsenne ja ajatelkaa omaistenne hauskuutta. Hillitkää raskasmielisyyttänne esimerkiksi tuon luonnollisen ja aivan luvallisen ruokahalun suhteen. Minä näin eilen, että kun Eva (hän on nukkunut tuonne sohvaan, pikku nypykkä) tuli ja kietoi kätensä ympärillenne tahtoen hyväillä Teitä, työnsitte Te kylmästi hänet luotanne, sen sijaan, että Teidän olisi pitänyt osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vaikka ette pidäkkään hyväilemisistä, olisi Teidän sisarenne tähden pitänyt pakottaa itseänne. Teidän pitäisi koettaa olla huomaavaisempi ja ystävällisempi omaisianne kohtaan."
"Ei ole helppoa täyttää kaikkea tuota", huomautti Anna katkerasti.
"Ei, kyllä se on paljon vaikeampaa, kuin itsekidutukset, joita Te harjoitatte, mutta Te saisitte nähdä paljon parempia tuloksia", vastasi Henning melkein ankarasti ja nousi ylös.
Kädet taskuissa meni hän ja asettui Evan eteen, joka oli nukkunut sohvannurkkaan, nukke sylissään. Ulkona vallitseva heikko päivänhämy laskeutui ikkunasta hänen kasvoilleen, hänen maatessaan siinä lapsellisen vapaassa asennossaan. Pieni kiharainen pää oli vaipunut alas sohvansyrjälle. Posken lämmin väri näkyi vaaleain silkinhienoisten hiuksien läpi, jotka sitä peittivät. Punaiset huulet olivat raollaan ja hengitys kävi tyynesti ja tasaisesti. Pitkät tummat silmäripset muodostivat kauniin vastakohdan vaaleille silmäluomille.
Henning katseli häntä mieltymyksellä. Anna vuorostaan tarkasti Henningiä. Hän tunsi, että tämä teki vertauksia hänen ja sisarensa välillä, ja hän tiesi hyvin, että hän tässä vertailussa jäisi kauas syrjään. Hän nousi äkkiä ja aikoi lähteä. Silloin kääntyi Henning.
"Neiti Anna, antakaa minulle anteeksi", kuuli hän hänen sanovan ja pysähtyi, puolittain vasten tahtoaan. "Antakaa anteeksi mitä minä äsken sanoin! Ehkä olen arvostellut Teitä aivan väärin; minähän tiedän teistä niin vähän ja niistä vaikeuksista, joita vastaan te taistelette."
Anna taisteli hetkisen sydämessään. Hän oli pahoillaan, että Henning oli uskaltanut moittia juuri sitä, joka hänen mielestään oli kehuttavaa; mutta toiselta puolen täytyi hänen oikeudentuntonsa myöntää, että Henning oli oikeammassa kuin hän itse.
"Ei Teidän tarvitse pyytää anteeksi, Te osuitte valitettavasti oikeaan", vastasi hän lyhyesti.
"Jos olen sanonut totuuden, niin antakaa sekin minulle anteeksi", pyysi hän kunnioittavasti. "Olen vielä aivan liian vieras, ollakseni oikeutettu sanomaan Teille katkeria totuuksia."
Anna loi häneen hätäisen katseen. Hänen oli mahdoton olla kauemmin pahoillaan. Henningin käytös riisti häneltä kaikki aseet ja antoi voimaa hänen sanoilleen. Ne antoivat räikeän valon hänen menettelytavalleen, ja hänen täytyi sydämessään myöntää, että hän oli antautunut väärälle tielle.