Anna ihmetteli Kurtin levottomuutta, kun hän kerran sivumennen mainitsi, että hänen ja Dagmarin välinen ystävyys oli viime aikoina laimentunut. Jos hän olisi ollut kokeneempi ja tarkkanäköisempi, olisi hän sen johdosta tehnyt johtopäätöksiä; mutta nyt hän ei epäillyt mitään.
Dagmar oli juuri täydessä, vastakehittyneessä nuoruuden-kukoistuksessaan. Ylhäisen, komean ryhtinsä tähden näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Hänen käytöksensä oli harvinaisen vapaata ja miellyttävää. Kurtille oli hän usein ystävällinen, toisinaan tuttavallinen. Hänen mielenpurkauksiaan kuunteli Dagmar aina harrastuksella, vaikka hän toisinaan ilveilikin hänen kanssaan. Tuo nuori haaveilija meni sokeasti vaaraan. Hänen runoilija-mielikuvituksessaan oli tuon nuoren tytön sielu yhtä sopusointuisen ihana ja täydellinen, kuin hänen ulkomuotonsakin. Hän kiintyi koko lämpimän, intohimoisen sydämensä voimalla häneen, eikä huomannut rakastavansa ihannetta, joka vaan oli olemassa hänen mielikuvituksessaan ja joka oli lainannut Dagmar Rencronan viehkeän muodon.
Kurt ei tavannut Dagmaria usein; ja kenties tämä juuri sen vuoksi olikin tullut niin ihanteelliseksi hänen mielestään. Saattoi kyllä tapahtua, heidän ollessaan yhdessä, että Kurtin hehku äkkiä jäähtyi ja hänen ihailunsa laimeni jonkun Dagmarin teon taikka puheen johdosta; mutta tällaiset vaikutteet menivät pian ohi. Kun he taas olivat erillään toisistaan, loisti Kurtin mielessä uudestaan tuo suuresti rakastettu ihannekuva.
Vähitellen tuli hän täysin tietoiseksi rakkaudestaan, mutta sitten rupesi hän tarkastamaan häntä ja antamaan erityisen merkityksen jokaiselle hänen sanalleen ja katseelleen. Tämä karkoitti sen onnellisen levon, jossa nuoren miehen rakkaus ensin oli versonut. Hän rupesi häilymään toivon ja epäilyn välillä.
Siten kului talvi.
Keväällä muutti Rencronan perhe maatilalleen Bergsjöholmaan. Lukukauden loputtua saivat Anna ja Kurt ystävällisen kutsun saapua sinne muutamaksi päiväksi, ennen kuin he matkustavat kotiinsa Vesterlångaan.
Kurt riemuitsi, mutta Anna epäili. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä sinne. Kurt sai hänet kuitenkin vihdoin taipumaan, selittämällä ettei hän voinut olla menemättä olematta suurimmassa määrässä epäystävällinen.
Dagmar oli pelkkää päivänpaistetta, ja Kurtin aika kului ikäänkuin onnellisessa unessa, jonka hän olisi suonut ijäti kestävän.
Dagmar oli innokas ratsastaja ja vaikkei Kurt ollutkaan saavuttanut suurempaa taitavuutta ratsastus-urheilussa, osasi hän kumminkin tyynellä ja varmalla kädellä ohjata tulisintakin hevosta, jonka vuoksi he molemmat seurasivat parooni Rencronaa hänen aamuratsastuksillaan.
Kurt ei koskaan unohtanut, kuinka ihanaa oli saada nelistää tuon nuoren tytön vieressä läpi kasteraikkaan metsän. Aurinko paistoi viheriäisille lehdille ja vastapuhjenneille vuokoille. Tuuli puhalsi viileänä ja raittiina järveltä, ja lintujen laulu kaikui läheltä ja kaukaa. Kaikki tämä muodosti kuitenkin vaan kehyksen Dagmarin ympärille joka ratsasti hänen vieressään, säteillen nuoruutta ja kauneutta.