Kurt mietti, olikohan hänellä aavistustakaan siitä, kuinka suuresti hän oli rakastettu. Dagmar ei saattanut olla epätietoinen niistä tunteista, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sydämessä — ne olivat silminnähtävät — mutta hän ei käsittänyt niiden arvoa. Hänen mielensä oli vielä liian pintapuolinen, voidakseen käsittää niiden syvyyttä.
Myötätuntoisuus, jota Dagmar hänelle osoitti, ei kuitenkaan ollut teeskenneltyä. Hän ei läheskään ollut tunteeton Kurtin miehekkään ulkomuodon suhteen, eikä hänen kuuluisuutensa suhteen, jonka hän jo nuorena oli onnistunut hankkimaan itselleen, eikä varsinkaan sen vilpittömän suosion suhteen, jota Kurt hänelle osoitti.
Eräänä aamuna, heidän kulkiessaan eteenpäin kapeaa metsätietä, ratsasti Kurt hänen edellään, niin että hän häiritsemättä saattoi katsella häntä hänen huomaamattaan. Kurt istui eteenpäin kumartuneena ja näytti Dagmarin mielestä kömpelöltä huolimattomassa asennossaan. Hänestä oli sääli, ettei hän ollut ryhdikkäämpi.
"Miksi ei kandidaatti ruvennut luutnantiksi?"
Tällä kysymyksellä lopetti hän ääneensä hiljaiset mietelmänsä.
"Minkätähden olisi minun pitänyt ruveta luutnantiksi?" kysyi Kurt hämmästyneenä.
"Sotilaspuku sopisi Teille ja Teidän pitäisi saada vähän parempi ryhti", vastasi hän suulaasti.
Loukatun itserakkauden heikko puna levisi Kurtin poskille. Hän loi tutkivan katseen ilkkuvaan tyttöön huomatakseen, puhuiko tämä täyttä totta, mutta ei saanut hänestä selvää. Hän katseli huolettomasti metsään päin.
"Tuo hupakko", sanoi hänen isänsä tyytyväisesti naurahtaen, "hän ihailee sotilaita, kuten kaikki naiset! Uskokaa minua, sankarillisella ryhdillä ja miekalla ja pistoolilla valloitetaan parhaiten tytönsydän. Eikö niin, Dagmar?"
"Isä lörpöttelee", vastasi tämä ja hymyili leppyisesti Kurtille, joka tarkasteli häntä synkin katsein.