"Te ette siis tarkoittanut niin pintapuolisesti, kuin ensin olisi voinut luulla", sanoi hän.
"Te uskotte minusta aina pahinta", sanoi Dagmar leikillisesti ja tekeytyi kärsivän näköiseksi.
Nämä sanat haihduttivat kokonaan Kurtin alakuloisuuden ja Dagmar oli tyytyväinen. Hänelle tuotti huvia tuntea voimansa ja nähdä, miten hän voi työntää hänet pois ja mielensä mukaan vetää taas takaisin.
15.
Kului vuosi. Oli syksy. Koleana marraskuun iltana paloi Annan huoneessa miellyttävä takkavalkea. Itse istui hän sen edessä lämmittelemässä, Kurtin seisoessa ikkunan edessä ja katsellessa kadulle, joka tuntui hänestä tavattoman ikävältä. Puodit olivat suljetut, sillä oli sunnuntai. Satoi hiljaista vihmasadetta, joka pakotti kulkijat levittämään sateenvarjonsa ja kävelemään varovasti likaisella, liukkaalla kivityksellä.
Kirkonkellot kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Niiden juhlallinen sointu ei vaikuttanut ylentävästi Kurttiin, vaan alensi hänen elämänhaluaan vieläkin asteen. Ne kaikuivat kuin hautauskellot hänen korvissaan.
"Milloin sanoit hänen matkustavan?" kysyi hän, jatkaen puheluaan sisarensa kanssa.
"Tiistai illalla", vastasi tämä.
"Ja viipyy poissa kokonaisen vuoden?" kysyi Kurt edelleen.
"Niin hän arveli."