"Luuletko sinä…?" alotti Kurt, mutta pysähtyi.
"Mitä?" kysyi Anna.
"Niin, minä ajattelin vaan, että minun pitäisi sanoa hänelle hyvästi jollakin tavalla, olisihan epäkohteliasta, ellen sitä tekisi, mutta voisinkohan minä mennä heille?"
"Dagmar lupasi tulla jonakuna iltana tänne jäähyväisille. Ehkä hän tulee tänään, hän tietää että minä sunnuntaisin olen vapaampi."
Samalla soi eteisen kello ja molemmat sisarukset kuuntelivat odotellen.
"Onko Anna-neiti kotona?" kysyi kirkas ja nuorekas ääni, joka sähköiskun tavoin tunkeutui Kurtin sydämeen ja ajoi veren hänen poskilleen.
Anna kiiruhti ulos ja astui heti taas sisään Dagmarin kanssa, joka puheli vilkkaasti, mutta lakkasi äkkiä nähdessään Kurtin.
"Kas, kandidaatti! Sitä en odottanut", sanoi hän hillityllä äänellä ja vähän hämillään, joka soveltui hänelle erinomaisesti. Kurt kumarsi vaijeten.
Keskustelu ei tahtonut oikein päästä alkuun. Dagmar ei ollut entisensä kaltainen. Hänen käytöksessään, joka tavallisesti oli itsetietoisen vapaata, oli nyt jonkinlaista ujoutta. Puhuttiin aijotusta matkasta. Dagmar tulisi ensin olemaan jonkun aikaa Pariisissa, sitten matkustaisi hän Rivieraan ja Italiaan ja pysähtyisi kotimatkalla vähäksi aikaa Sveitsiin ja Saksaan.
"Kuinka sinä olet onnellinen!" huudahti Anna ja tukahutti huokauksensa.