"Jospa saisin ottaa sinut mukaani", sanoi Dagmar ja nojautui hyväillen ystävänsä puoleen.
"Minä en ole sentään oikein iloinen, tuntuu niin tyhjältä, kun täytyy jättää kaikki tänne kotiin. Minä en pidä jäähyväisistä."
"Kukahan niistä pitäisi?" sanoi Kurt vakaumuksen lämmöllä, luoden
Dagmariin katseen, joka sai tämän punastumaan.
Hän kääntyi Annan puoleen.
"Sinä haluaisit varmaankin matkustaa", sanoi hän niin hellällä äänellä, ettei se oikein sopinut yhteen noiden jokapäiväisten sanojen kanssa.
"Niin, koko elämäni ajan olen minä halunnut matkustaa", vastasi Anna pidätetyllä innolla, "mutta minä tiedän, etten koskaan saa tyydyttää tätä haluani."
Dagmar tarkasteli häntä pitkällä, tutkivalla katseella. Tuntui, kuin olisi hän nyt vasta huomannut heidän elämänsuhteittensa suuren eroavaisuuden.
"Minä en ole juuri koskaan ehtinyt haluamaan", sanoi hän ikäänkuin vertaillen, "minä olen aina tietänyt, että saisin matkustaa, tultuani noin kahdenkymmenen ikään. Olosuhteet ovat todellakin vähän väärin jaetut."
"Vähän!" oli Anna huudahtamaisillaan, mutta vaikeni.
Hetken aikaa olivat kaikki ääneti.