"Miksi ei kandidaatti sano sanaakaan?" kysyi Dagmar vihdoin hieman kärsimättömänä, kun hiljaisuus rupesi tuntumaan painostavalta.
Kurt havahtui haaveilustaan ja haki puheenaihetta. Sateen rapina ruutua vasten näytti antavan hänelle yllykettä.
"Että neiti uskalsi lähteä tänne tällaisessa ilmassa", ihmetteli hän.
Dagmar purskahti heläjävään nauruun. Nyt oli hän taas entisellään, lumous oli haihtunut.
"Jos meillä ei ole mistään muusta puhuttavaa, kuin ilmasta ja sateesta, niin on kai paras, että lähden pois", sanoi hän nousten ylös.
Kurt punastui ja puri huultaan vihoissaan kömpelön saamattomuutensa tähden.
Dagmar meni Constanse-tädin luo sanomaan jäähyväisiä. Kun hän sitten aikoi lähteä, pyysi Kurt saada saattaa häntä.
"Jos aijotte olla yhtä huvittava kotimatkalla, kuin tähänkin asti olette ollut, niin…" sanoi tyttö veitikkamaisesti.
"Niin ette huoli seurastani", jatkoi Kurt koettaen hymyillä.
"Kyllä kai minun täytyy huolia", sanoi Dagmar, "mutta tuletteko te todellakin näin tarpeettomasti tällaiseen ilmaan?"