"Ei se ole tarpeettomasti", sanoi Kurt tyynesti ja otti päällystakkinsa.
Kun he lähestyivät Dagmarin porttia, sanoi hän:
"Te olette laskenut leikkiä minun harvasanaisuuteni tähden, Dagmar-neiti, mutta voi se olla kaunopuheliaskin, jos Te vaan tahtoisitte ymmärtää sitä. Toisinaan olemme me vaiti, kun emme voi, emmekä saa ilmaista sitä, mikä on sydämellämme."
"Te puhutte niin surullisesti", sanoi Dagmar epävarmalla äänellä.
"Enhän voi olla iloinen, kun en tiedä, onko minulla pienintäkään oikeutta toivoa menestystä sydämeni hartaimmalle toiveelle", sanoi hän liikutettuna ja hänen katseestaan saattoi selvään huomata, mikä tämä toive oli.
He olivat perillä ja Dagmar oli astunut pari askelta ovelleen johtavia rappuja. Hän seisoi selkä Kurttiin päin epätietoisena mitä vastaisi, mutta kääntyi äkkiä ja ojensi hänelle kätensä, kostein silmin.
"Vuoden perästä… Odottakaa…" änkytti hän, mutta kiiruhti hämmästyneenä pois, ennen kuin Kurt ehti vastata.
Ehdittyään huoneeseensa, huimasi hänen päätänsä. Mitä oli hän tehnyt? Oliko hän luvannut jotakin, jota hänen täytyi pitää? Kurtin ääni oli ollut niin surullinen, hänen katseensa niin vilpitön, ja hän oli ollut niin kaunis. Syvä rakkaus, joka häntä innostutti, oli aateloinut hänet. Sinä hetkenä, jona he erosivat, ei hän mistään hinnasta olisi voinut työntää häntä pois. Mutta sitoa itseään — ei, sitä ei hän tahtonut, eikä hän sitä varmaankaan ollut tehnytkään? Hän oli pyytänyt tuota toista odottamaan vuoden, mutta ei ollut luvannut mitään.
Vuosi eteenpäin tuntuu niin pitkältä, kun on nuori. Paljon voi sen kuluessa tapahtua. Dagmarin mielestä oli romantillista lähteä suureen, loistavaan maailmaan ja tietää, että täällä kotona sykkii hänelle uskollinen, rakastava miehensydän. Palatessaan saisi sitten nähdä mitä hän tahtoisi; vielä ei hän sitä tietänyt, tulevaisuus oli vielä rusohohteisen sumun peitossa. Sen takaa odotti hän onneaan, suurempaa, kuin kenenkään muun. Kurthan oli vaan tavallinen kuolevainen, ei suinkaan hän voinut tuottaa hänelle tuota onnea, mutta hän saisi joka tapauksessa olla sen todistajana, muuten se ei tulisi läheskään täydelliseksi, eikä Dagmar mitenkään tahtonut, että Kurt olisi unohtanut hänet.
On helppo tehdä työtä, kun on päämäärä, mihin pyrkiä; se antaa voimaa taistelussa säilyttääksemme ajatuksemme ja tunteemme puhtaina, kun meillä on rakastettu olento, jonka arvoinen haluamme olla, sellaiset olivat Kurtin tunteet sinä vuotena, joka seurasi Dagmarin poislähtöä. Synkät ajatus-epäilyt eivät raastaneet enää hänen sieluansa, jossa nyt asui valoisat tulevaisuuden toiveet. Hän oli pyytänyt hänen odottamaan vuoden, silloin tulisi hän takaisin, silloin kuuntelisi hän häntä ja tulisi hänen omakseen, siten oli hän käsittänyt hänen sanansa. Vuosi kuluu pian — ja sitten!