Anna oli keväällä saanut kauniin päästötodistuksen seminaarista ja odotti jotakin paikkaa avonaiseksi, voidakseen hakea sitä. Hän oli nyt kotona ja nautti tarpeellista, virkistävää lepoa uutteran työn jälkeen.
Eräänä lauantai-iltana, kun rouva Warenheim oli lopettanut askareensa tavallista aikaisemmin, otti hän hattunsa mennäkseen hetkeksi ulos kauniiseen viileään iltailmaan. Mentyään hautausmaan ohi, loi hän tapansa mukaan katseensa Erikin haudalle ja huomasi Annan yksinään istumassa penkillä, sen vieressä, tuuheain suurten puiden alla. Iltapäivän auringon punertavat säteet tunkeutuivat lehtien läpi ja hyppelivät tiheässä, mehevässä ruohossa hautojen välillä.
Rouva Warenheim meni sinne ja istuutui tyttärensä viereen, ja luonnollisesti rupesivat he nyt, puhumaan kuolleesta, joka nukkui pitkää untansa heidän jalkojensa alla. Äiti ihmetteli tyttärensä muuten karkean äänen hienoa sointua, kun hän puhui veljestään.
"Olitko sinä niin kiintynyt Erikkiin?" kysyi hän.
"Kaipaatko sinä häntä paljon?"
"Kaipaan toisinaan, mutta samalla olen kuitenkin iloinen, että asiat ovat, niinkuin ovat."
"Kuinka niin?"
"Jos hän olisi elänyt, olisimme me vieraantuneet toisistamme. Hän olisi saanut toisia harrastuksia, eikä olisi huolinut enää minusta. Nyt tuntuu ikäänkuin hän olisi enemmän minun, mehän olimme henki ja elämä toisillemme lapsina."
Hän vaikeni ja äiti katseli häntä miettiväisenä. Hiljainen, säteilevä ilta ja tämä varjoisa paikka, jossa he istuivat, olivat omiaan kehoittamaan heitä tuttavalliseen ajatusten vaihtoon, ja Anna jatkoi:
"Ja vaikka emme olisikaan vieraantuneet toisistamme, olisi itsekästä minun puoleltani toivoa häntä takaisin. Hänhän ei voi kärsiä nyt."