"Sinä olet oikeassa", sanoi äiti, "en minäkään tekisi sitä, vaikka se olisikin vallassani. Mutta, Anna, kärsitkö sinä?"
Se tuli epäröiden, tuo kysymys. "Kaikkien ihmisten täytynee kai kärsiä", vastasi Anna kierrellen.
"Sinä olet liian nuori, puhuaksesi tuolla tavoin", sanoi rouva
Warenheim levottomasti. Anna katsoi toisaalle.
"Etkö sinä usko, että muutamat ihmiset ovat luodut kärsimään enemmän kuin toiset?" kysyi hän. "En, lapseni, me olemme kaikki luodut korkeimpaan onneen: ijankaikkiseen elämään Jumalassa. Mutta sinä olet oikeassa, että muutamat ihmiset saavat kärsiä enemmän kuin toiset, jotta tämä elämä kasvaisi."
"Sitten kuulun minä niihin", sanoi Anna. "Minä olen kärsinyt paljon ja tulen aina kärsimään. Tuntuu, ikäänkuin surun pilvi olisi leijaillut ympärilläni niin kauan kuin muistan. Minä tiedän, etten voi tulla onnelliseksi, ennen kuin voin unohtaa itseni."
Rouva Warenheim ei tietänyt olisiko hänen pitänyt iloita vai surra tämän keskustelun johdosta. Hän oli itse elävä kristitty. Hänen uskonsa oli kasvanut Jumalan rakkauden auringonpaisteessa, tyttäressään näki hän sitävastoin sumusta ja varjoista kasvaneen uskon, joka vieläkin oli niiden ympäröimä. Mistä saisi hän valoa ja iloa? Hän kietoi kätensä Annan vartalon ympäri ja veti hänet hellyydellä luoksensa.
"Voitko sinä rakastaa Jumalaa, kun sinä luulottelet, että Hän on luonut sinut kärsimyksiin ja suruun?" kysyi hän.
"Etkö sinä ymmärrä, mikä se on, joka tuottaa minulle surua?" sanoi Anna lyhyesti, "se olen minä itse, joka kaikin tavoin, sekä ulkonaisesti, että sisällisesti olen sellainen, jollainen minä en tahtoisi olla. Jota enemmän minä taistelen vaikeita vikojani vastaan, sitä pahemmaksi ne tulevat minun mielestäni. Mutta Kristukseen, ainoaan, joka voi auttaa, asetan minä toivoni, ja sentähden rakastan minä Häntä. Hän se on, joka sovittaa minut elämän kanssa, muuten ei se rahtuistakaan viehättäisi minua."
Juuri kun Anna oli lausunut nämä sanat, kuului ilta-ilmassa yksinäinen kellonsävel. Se levisi yli Långsjön ja hiljainen kaiku toisti sen toisella rannalla olevilta vuorenkukkuloilta. Sitten kajahti kellon ääni toisen kerran ja sitten kerran toisensa perään.
"Iltakellot vastaavat puolestani", sanoi rouva Warenheim, kun viimeinen väräjävä sävel oli haihtunut etäisyyteen. "Jumalan rauha varjelkoon sydämesi, kohdatkoon sinua sitten maailmassa ilo taikka suru."